Mää kuulun niihin suuriin ikäluakkiin, jokka on joutunu kohtaan ton klopalisaation. Meinaan sillai, että ollaan itte opittu käymään ulkomailla ja toisekseen; tänne kotonurkille om muuttanu tota ulkomaalaista väkkee. Nyk kun monet pelkää noita toisevvärisiä ihmisiä, nin kyllä munkin täytyy sannoo, että ensimmäisellä kerralla näytti oulolta. En pelänny, enkä pelläästyny, mutta silti. Antaas olla, mää kerron.
Se oli siinä 1959 taikka -60 toi vuasi. Oltiin semmosia 10 ikävualen tianoilla. Kesäloma päällä, mutta kuultiin, että meitin koululla on hartaustilasuus ja sinne tullee lähetyssaarnaaja ambomaalaisen, ristinuskoon kääntyneen kanssa. Meinaan semmonen iham musta miäs. Kyllähäm me oltiin lehlistä nähty kuvia, mutta mennääs oikeen paikan päälle kattoon.
No siinä sitte ylämäjessä taluteltiin pyäriämme, nin takkaapäin tullee pikkufiiatti. Kuski aukasee ikkunaj ja kyssyy: ”Meneeks tää tiä sinne kouluun?” ”Joo, mennee”, sanottiin ja sillon takalasista meitille vilkuttaa iham musta miäs. ”No, siinä se ny on. Ei me mihkän hartaushetkeen ennää mennäkkän!”
Sitä mää vaan, että on se nin kummallista, kun ensimmäisen kerran elläissäni näin noin eksoottisen ihmisen siälä omalla kotokylällä. Mahlottoman sivussa sivistyksen rintamailta.
Tänä suvena meilän mökillä kävi turkulaislikka, jonka äite on suamalainen, mutta isä Keniasta. No, toi ihovväri oli kyllä siältä isäm pualelta. Mulle meinas tulla vahinko, kun rupesin jottain selvittään, että ”meillä Suamessa on…” Sitte äkkäsin, että eikun toihan on ihan suamalainen.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
uutiskirje 
