Vuonna 1995 päätin opiskella hoitajaksi. Sen jälkeen olen nähnyt työssäni yhteiskuntamme kaikkein rehellisimmillään.
Hoitoala on ollut minulle valtava surun lähde. Jos on ollut itse terve, eikä ole tarvinnut olla tekemisissä vakavasti sairaiden ihmisten kanssa, ei voi käsittää, kuinka monin eri tavoin ihminen voi kärsiä. Erilaisia fyysisiä, tai henkisiä, kipuja, reikiä, kulumia, kasvaimia, syöpymiä ja repeämiä löytyy käytännössä rajattomasti.
Hoitoala on ollut myös ilon tuoja. Silloin tällöin ihmiset myös paranevat, löytävät elämästä oikean otteen ja saavat taas naurusta kiinni.
Pitkään hoitoala oli minulle kuitenkin myös leipäpuu. Hoitoalalla jaksaakseen on opittava vetämään raja oman itsen ja potilailta vuotavan tunnekuorman väliin. Hoitajan itku ei paranna kenenkään sairautta.
Olen tehnyt hoitoalalla, ja muutenkin elämässäni, kaikenlaisia töitä. Hoitoalalla skaalani ulottuu akuutista psykiatrisesta hoitotyöstä päivystys- ja kirurgisille osastoille, kotihoitoon, sairaankuljetukseen ja turva-auttajan tehtäviin. Olen hoitanut lapsia, vanhuksia ja kaikkea siltä väliltä. Tiedän jotain naistentaudeista, ja erityisalaani on ollut respiraattoripotilaan pitäminen hengissä. Olen joskus myös pelastanut toisen ihmisen hengen ja silittänyt viimeisen henkäyksensä vetävän ihmisen poskea.
Välillä mietin tehneeni ihmeellisiä asioita, mutta tuhannet hoitajat tekevät ja näkevät niitä samoja asioita päivittäin. Me jokainen koemme niitä myös omassa elämässämme. Välillä luulen nähneeni kaiken, mutta sitten ymmärrän, etten ole nähnyt vielä mitään.
Olen ollut muutaman kerran myös potilaana. Niinä hetkinä olisin toivonut hoitajan puhuvan minulle enemmän. Istuvan viereen ja kiinnostuvan. Ei ole helppoa olla numero vuodepaikan sijainnin mukaan. Kuka haluaa olla kolmosen kakkonen?
Toisesta ihmisestä huolehtiminen on arvokasta. Se on ihmisyyden keskeinen elementti. Sairaalat ovat ehkä ihmiskunnan hienoin keksintö. Niiden ovien avaaminen tulijan lompakon paksuuden perusteella on epäinhimillistä.
En työskentele enää hoitajana. Yhtään itseäni ylentämättä uskallan sanoa, että tein jo oman osani. Viimeiset vuodet alalla näyttivät minulle, että terveydenhuoltomme on ajautumassa täydelliseen kriisiin. Suuret hoivayritykset ovat jo vuosien ajan odottaneet sote-uudistusta, ja ne tulevat ottamaan osansa julkisesta rahasta tavalla tai toisella. Samalla se tulee tarkoittamaan yhä jyrkempää priorisointia ja myös sote-alan työehtojen heikennyksiä. Lääketieteen spektaakkelimaisten edistysaskelten varjossa yhä suurempi joukko ihmisiä kuolee yksinäisyydessä, kärsien ja kenenkään huomaamatta.
Kotihoidossa työskennellessäni asiakkaanani oli pieni ja käppyräinen Maire. Uskon, että hänen hiilijalanjälkensä oli maailman pienin, sen verran vaatimattomasti hän asutti mökkiään. Maire oli minua puoli metriä lyhyempi ja niin hento, että jouduin tietoisesti varomaan otteitani auttaessani häntä iltatoimissa. Puolen vuoden tutustumisen jälkeen Maire salli minun auttaa itseään myös alushousujen vaihtamisessa. Hän tiesi arvonsa.
Maire oli totaalisen yksin. Hänen viimeisten vuosiensa suurin murhe oli, että jos hän kuolee talvella, kuopan kaivaminen routaiseen maahan on turhan työlästä. Maire ei halunnut tehdä itsestään numeroa edes kuollessaan. Huolestaan riippumatta Maire pääsi lopulta viimeiseen leposijaansa asiallisesti. Olen onnellinen hänen puolestaan.
Maire ei olisi selvinnyt sote-uudistuksesta hengissä.
uutiskirje 