Voisipa melkein luulla, että näillä kaikilla Anton Tšehovin tyypeillä on masennuslääkitys päällä. Niin saamattomia henkilöt ovat. Niin ilotonta on ilonpito ja tanssi.
Mutta ei. Nämä ovat niitä tšehovilaisen maailman asukkaita, jotka elävät menneessä kukin tavallaan, ja jotka kaipaavat jonnekin. Tuskin edes tietävät minne.
Kirsikkatarha elää suurella näyttämöllä runsaana, väliin kimallellen, väliin kirsikankukissa. Hukkunut Grisha-poika on lavastuksellisin keinoin kaiken aikaa muistona läsnä.
Mikään ei voita menneisyyttä, vakuuttaa Heidi Heralan leskirouva Ranevskaja.
Leskirouva Ranevskaja (Heidi Herala) on näytelmän keskiössä tilanomistajana, joka pakeni Pariisiin perheen tragediaa, vuosia sitten tapahtunutta pojan hukkumista. Heralan äidintuska on kylmän päälle liimattua, sellaisenaan tehokasta.
Käsittelemätön menneisyys tukahduttaa elämää konkreettisesti ja symbolisesti. Elämä on liian vaikeaa elettäväksi köyhtyneelle aatelisperheelle. Eläminen kun vaatisi tosiasioiden selvittämistä, myöntämistä ja vastuun kantamista.
Kiinnostavia vastakohtaisuuksia tarinasta löytyy, ja ehkä niitä Maijalan tulkinnassa on myös vahvistettu. Yksi liittyy kauppias Lopahiniin (Chike Ohanwe), joka on tilalla orjatyötä tehneiden isoisiensä kautta sidoksissa kirsikkatarhaan yhtä tiukasti kuin Ranevskaja ja tämän veli Gajev (Kari Mattila). Rikkaaksi kauppiaaksi orjuudesta kohonnut Lopahin on ainut, jolla olisi tarjota ratkaisu velkaantuneelle aatelisperheelle, jonka kirsikkatarhatila on menossa pakkohuutokauppaan.
Vastakohtaisuutta liittyy myös työn merkitykseen. Lähes ikäloppu, raihnainen Firs (Seppo Maijala) palvelee isäntäperhettään viimeiseen hengenvetoon asti ja saa työstään merkityksen elämälleen, toisin kuin kukaan yläluokkaisempi. Firs edustaa näytelmässä jotakuinkin tervehenkistä ihmistä. Hän heittääkin henkensä lopuksi.
Oikein tai väärin, mutta sitä miettii, mitä annettavaa nykypäivälle klassikkonäytelmällä on. 2000-luvun puheenaiheiden – ilmastonmuutos, pakolaisleirit, rasismi – keskellä tšehovilaiselle kysymyksenasettelulle ei tuntuisi riittävän tilaa eikä varsinkaan aikaa.
Tarkemmin ajatellen voi kuitenkin olla, että ollaan samassa tarinassa. Tosiasioita ei haluta nähdä eikä tunnustaa, vaan painetaan eteenpäin vanhaa latua, näkemättä, että muutos olisi välttämätön. Menneisyyden haamut ovat ilmestyneet keskuuteemme ja vetävät meitä kohti tuhoa.
Onneksi surun, sydämen tyhjyyden, tarpeettomuuden voi hukuttaa iloon, tanssiin. Ehkä ilo on pakotettua, mutta tanssi on oikeaa. Musiikki, jonka rytmissä liikutaan, on yksi näytelmän helmistä.
Jousikvartetti on mukana lähes koko esityksen ajan. Lauri Porran sävellykset ihastuttavat. Hetken aikaa kvartetti on jopa yksin lavalla ja silloin ei itketä mennyttä. Musiikissa on tahdonvoimaa, joka kaikesta muusta tuntuu puuttuvan.
Kirsikkatarha. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö. Perustuu Anton Tšehovin näytelmään, suomennos Martti Anhava. Ohjaus Lauri Maijala. Ensi-ilta oli 28.2.
lehti 