Seison Kiasman edessä ja kuuntelen, kuinka erään puolueen kansanedustaja puhuu Palestiina-mielenilmauksessa, että väkivalta on väärin ja “synagogien kimppuun ei saa käydä”. Koen valtavaa häpeää. Jälleen kerran mukana olevat maahanmuuttajataustaiset perheet saavat kuulla, kun heille puhutaan kuin sivistymättömille lapsille, raakalaisille, jotka pitää opettaa tavoille. Heille, jotka haluavat vilpittömästi tukea kansaa ja jotka jatkuvasti kokevat väkivaltaa ja sortoa.
Tämä alentuva puhetapa on tuttua. Olen nähnyt kuinka palestiinalaiselle isälleni puhutaan näin jatkuvasti. Ihmiset, jotka pelkäävät ja ovat täynnä ennakkoluuloja, tuovat sen surutta esiin. Olen lapsesta asti tottunut ihmisiin, joilla on kylmä, kireä ja varautunut ilme arabi-isäni nähdessään, kuten tällä mielenosoituksessa puhuneella kansanedustajalla.
Koulun historian tunneista lähtien Suomessa maailma nähdään ahtaiden, kolonialismin värittämien lasien kautta. Kasvamme maailmassa, jossa meille opetetaan, että länsimaat ovat kaiken keskipiste.
Usein ennakkoluulot kielivät siitä, ettei ymmärretä, miten muuallakin on maita, joilla on pitkä historia, oma sivistys ja syvä kulttuuri. Toistelevathan täällä politiikan kärkinimetkin, kuinka maahanmuuttajien tulee ymmärtää tänne tullessaan, että lakia on noudatettava. Ihan niin kuin muualla elettäisiin pellossa vailla lakeja tai yhteiskuntajärjestystä.
Ei tarvitse edes matkata kovin kauas huomatakseen, kuinka ahtaat, kolonialistisen historian värittämät lasit vaikuttavat. Oletetaanhan täällä, ettei tarvitse tuntea tai kunnioittaa myöskään esimerkiksi saamelaisten kulttuuria.
Usein sanotaan kliseisesti, kuinka kahden kulttuurin välissä kasvaminen on rikkaus. Se on totta, koen että olen oppinut molemmista kulttuureista. Omassa suomalaisuudessani olen ylpeä hyvinvointivaltion ja tasa-arvon rakentamisesta, en mistään näennäisestä länsimaisen kulttuurin ylemmyydestä.
Kirjoittaja on Vasemmistonuorten puheenjohtaja.
uutiskirje 
