Viime viikolla mediatalot ja alan liitot perustivat journalistien tukirahaston uhkailun, vainon ja häirinnän kohteeksi joutuneiden toimittajien tueksi. Tämä oli tervetullut ja odotettu uutinen.
Yliopistojen ja alan liittojen olisi syytä ryhtyä välittömiin toimiin vastaavan rahaston perustamiseksi tutkijoiden tueksi. Työsuhteiset tutkijat voivat toki saada työnohjausta, päästä työterveyteen ja tarpeen vaatiessa jäädä myös sairauslomalle. Apurahatutkijoilla ja pätkätyöläisillä ei näitä mahdollisuuksia ole. Siksi tarvitaan kollektiivisia toimia turvallisten työolojen takaamiseksi aivan kaikille.
Niin ikään viime viikolla lanseerattiin häiritseväpalaute.fi -verkkosivusto, joka tarjoaa neuvoja ja tietoa työssään epäasiallisen palautteen kohteeksi joutuneille asiantuntijoille ja heidän työyhteisöilleen.
Toissaviikolla julkaistiin emeritusarkkipiispa Kari Mäkisen johtaman asiantuntijatyöryhmän raportti Sanat ovat tekoja. Vihapuheen ja nettikiusaamisen vastaisten toimien tehostaminen, jossa esitetään 13 toimenpidesuositusta vihapuheen ja nettikiusaamisen kitkemiseksi.
Viime vuosina on ylipäätään käyty paljon keskustelua vihapuheesta ja tehty tutkimuksia tutkijoihin ja journalisteihin kohdistuvasta häiriköinnistä ja uhkailusta. Selvää on, että vihakampanjat ja häiriköinti tähtäävät hiljentämiseen ja joskus siinä onnistuvatkin.
Kaikki konkreettiset toimet häiriköinnin vähentämiseen ja siitä johtuvien haittojen minimoimiseen ovat tarpeen.
Tutkijat ja toimittajat ovat hyvinkin tottuneita kritiikin vastaanottamiseen, se on keskeinen osa työtä ja siinä kehittymistä. Ihmisenä ja ajattelijana kehittyminen ei ole koskaan helppoa, siihen liittyy kaikenlaista epämukavuutta. Sekä kritiikin vastaanottamista että antamista pitää harjoitella.
Jos kritiikin ja häiriköinnin ero ei ole selvä, kannattaa mieluummin jättää palaute antamatta. Nyrkkisääntönä voinee todeta, että kritiikki pysyy asiassa ja keskittyy siihen. Häiriköinnillä ei ole itse asian kanssa juurikaan tekemistä vaan se keskittyy ihmisen ominaisuuksiin, uhkailuun tai uhkailua läheltä liippaavaan toivotteluun (kuoleman, raiskauksen, väkivallan, mitä näitä nyt on).
Kukaan meistä ei koskaan ole valmis, eikä täydellinen. Oman ajattelun rajojen huomaaminen voi olla aika paskamaista. Se on ihan ok. Kun kritiikki osuu omalle kohdalle, ei pidä uhriutua ja väittää kritiikkiä kiusaamiseksi ja häiriköimiseksi. Tottakai kritiikki saattaa tuntua pahalta, mutta se, että tuntuu pahalta ei vielä välttämättä tarkoita häiriköintiä. Epäreiluuden tunteessa voi vaikka vähän velloa, kunhan sen jälkeen pyrkii parempaan ajatteluun.
Kuten kritiikin tarkoituksena yleisesti on, muilta voi odottaa ja pyytää enemmän, mutta pakottamalla ei päästä mihinkään. Vaikka kuinka kokisi olevansa moraalisesti ylivertainen toimija, oikeassa ja hyvien puolella, ei pidä häiriköidä eri mieltä olevia.
Tämä on viimeinen kolumnini KU:ssa tällä erää. Kiitos lukijoille kuluneesta 3,5 vuodesta. Eläkää ihmisiksi ja tukekaa ja puolustakaa häiriköinnin ja kiusaamisen kohteeksi joutuneita!
Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija.
lehti 