Kylmäkoskella kirkko on keskellä kylää. Korkealta mäeltä kellojen moiku kantaa kauas. Laakeat pellot avartavat maiseman ja metsien sahalaita rajaa asutusta. Peltoja on viljelty jo 1930-luvulla. Enää ei laitumilla käyskentele karja, eivätkä haravakonetta vetävän hevosen perässä kirmaa pellavapäiset pojat.
Pellolla kirmanneista pojista Urho, Väinö, Voitto, Toivo ja Taisto makaavat kirkkomaalla sankarihautojen rivistössä. Kaunis lenkkipolkuni kulkee kirkkomaan läpi, ja usein pysähdyn ajattelemaan, mitä jos olisi toisin: jospa he olisivat saaneet elää, kokea isännyyden, perustaa perheen, elää elämänsä. Sen sijaan heidät parikolmekymppisinä nuorukaisina pakotettiin ja harhautettiin osallistumaan silmittömiin tappotalkoisiin, joista ei kenellekään ollut mitään hyötyä.
Kuunnellessani sankarihaudoilla itsenäisyyspäivän juhlien ”yleviä” puheita isänmaasta ja Suomen itsenäisyyden puolustamisesta, itken aina ihmisten raakuuden ja pohjattoman typeryyden takia.
”Mietipä mitä Suomen itsenäisyys on sinulle merkinnyt”, saattaa joku sankarivainajia ihaileva isänmaanystävä kysäistä. Usein mietinkin.
Jospa sodat olisi jätetty sotimatta ja kursailematta olisi toteutettu muutamia projekteja. Suunnitelmataloudessa väestö olisi sijoitettu tarpeelliseen työhön, maatalous koneistettu, ja tilat yhdistetty kolhooseiksi. Kaikki lapset, vaivaiset ja vammaiset olisi hoidettu yhteiskunnan voimin.
Lapsuuteni olisi ollut parempi, jos olisin kolhoosin tai kommuunin lastentarhassa saanut hoidon ja tuntuman yhteisöllisyyteen. Enkä olisi virunut koiran kanssa kaksin kamarissa, kun äidin ja isän täytyi käydä töissä. Oli nimittäin ostettu kallis osake Tampereelta. Ajateltiin että kyllä se mukula yksin pärjää kotona sen rakin kanssa.
Siihen aikaan isän sotakaverit poikkeilivat usein. Istuttiin Nortin käryssä kamarissa. Sodan syistä ei keskusteltu eikä sotaan ryhtymistä kyseenalaistettu. Yksityisemmissä keskusteluissa kuitenkin muisteltiin, että aika moni oli karannut tai ajatellut karata joskus rintamalta. Jos yksinäisellä partioreissulla oli tullut ryssä vastaan, niin karkuun oli lähdetty – molemmat.
Siinä omat sotakokemukseni. Silti itken joka kerta, kun hautausmaalla pysähdyn katsomaan syntymä- ja kaatumispäivämäärät, ja lasken että kaksikymmentä vuotta elämää oli pojat ehtineet nähdä. Olivat lähteneet ehkä vähän vastahakoisesti ja arkoina sotimaan – tai toiset uhoten ja kuvitellen että sillä jotain merkitystä olisi.
Millaiseksi elämä olisi muodostunut sotimatta? Neuvostokomennossa?
Ensinnäkin heidän ei olisi tarvinnut luopua elämästään. Kylmäkosken kyläkunnassa olisi ehkä ollut isoja kolhooseja, ja osa entisistä pientilallisista olisi joutunut muuttamaan kaupunkiin muihin töihin.
Sama muutoshan kuitenkin tapahtui. Sitkeimmät pientilalliset sinnittelivät ennen kuin myöntyivät tilan myyntiin ja etsivät uuden ammatin. Maalle jääneet rimpuilevat nyt koneveloissa ja eurodirektiivien viidakossa isojen tilojensa kanssa. Jospa hekin olisivat Neuvostoliiton hajotessa saaneet käsiinsä valmiiksi koneistetut kolhoosit.
Voi te kaikki ennen sotia haravakoneen perässä kirmanneet pellavapäät, Voitto, Taisto, Toivo, Urho, Armas. Niin turha oli uhrinne. Oman kiven alla tosin makaisitte nyt jo muutenkin, mutta olisipa koettu kokonainen elämä, saatu lapsia ja lapsenlapsia.
Kirjoittaja on köyhä eläkeläinen Kylmäkoskelta.
uutiskirje 