Viime kevään eduskuntavaaleissa keskusta sai huonoimman tuloksensa yli sataan vuoteen. Vaalien jälkeen puolueen tilanne on synkentynyt entisestään.
Keskustalaiset ovat syyttäneet huonosta vaalituloksesta viime hallituskauden virheitä. Syitä huonoon vaalitulokseen on haettu Juha Sipilän liian autoritaarisesta johtamistyylistä, edellisen hallituskauden taksi- ja sote-fiaskoista sekä yleisesti liian oikeistolaisesta politiikasta.
Epäilemättä näillä kaikilla tekijöillä on ollut vaikutusta keskustan kriisiin, mutta puolueen ongelmat juontavat syvemmälle. Keskustan ongelmat liittyvät ennen kaikkea puolueen identiteettiin ja olemassaolon syihin.
Vielä 1980-luvun alussa keskusta esiintyi kolmantena tienä vasemmistopuolueiden edustaman sosialismin ja kokoomuksen edustaman puhtaamman kapitalismin välillä. Käytännössä tämä näkyi erityisesti vahvana kiinnittymisenä pohjoismaiseen hyvinvointimalliin ja aktiiviseen aluepolitiikkaan.
Vasemmistopuolueiden aatteellinen muutos 1980- ja -90-luvuilla söi kuitenkin keskustan yhteiskuntapoliittista pelitilaa. Vasemmisto ei enää tosiasiallisesti tavoitellut tuotantovälineiden yhteisomistusta, vaan pohjoismaisen mallin puolustamisesta ja kehittämisestä tuli ohjelmatasollakin niiden ideologista ruisleipää. Tämä ajoi keskustan poliittisesti hyvin lähelle kokoomusta. Vaikka puolueilla onkin jonkin verran eroja erityisesti sosiaalipoliittisissa kysymyksissä, eivät niiden väliset erot talouspolitiikassa ole yksittäisten puolueiden sisäisiä linjaeroja suurempia.
Näin ollen koko keskustan identiteetti nojaa nykyään syrjäseutujen puolustamiseen ja aktiiviseen aluepolitiikkaan. Ongelma on kuitenkin siinä, että keskustan aluepolitiikka on jo pitkään ollut enemmän symbolipolitiikkaa kuin taloudelliseen vallanjakoon liittyvää kovaa rakennepolitiikkaa.
Urho Kekkosen valtakaudella aluepolitiikan ytimessä oli valtion tiukasti ohjaama teollisuuspolitiikka. Erityisesti valtionyhtiöiden investoinnit ”raukoille rajoille” toivat valtavasti työpaikkoja ja taloudellista vaurautta maan köyhempiin osiin. Viimeistään 1990-luvulla suhtautuminen valtio-omisteisiin yhtiöihin kuitenkin muuttui taloushegemonian laajemman muutoksen yhteydessä. Tästä lähtien valtionyhtiöiden rooliin korkean investointiasteen ja tasaisen aluekehityksen takaajina alettiin suhtautua penseästi ja perinteistä valtionyhtiötoimintaa alettiin pitää tehottomana.
Vaikuttava aluepolitiikka romahti perinteisen teollisuuspolitiikan mukana. Muutamia yksittäisiä teollisuuspoliittisia yritelmiä lukuun ottamatta jäljelle ovat jääneet lähinnä enää vaatimukset hajasijoittaa valtion virastoja ja vastustaa uusia eläinsuojelumääräyksiä.
Paluu aktiiviseen aluepolitiikkaan edellyttäisi radikaalia muutosta vallitsevaan talous- ja teollisuuspolitiikan linjaan. Tästä ei ole keskustassa näkynyt mitään merkkejä, vaan valtion ”taseen laittaminen töihin” on ollut nimenomaan keskustan keskeinen tavoite viime vuosina. Samalla keskustan aatteen ainoa omaleimainen elementti on alkanut näyttäytyä lähinnä symbolisena liturgiana.
Kirjoittaja on tutkijana Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.
lehti 