”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei, jumalauta, pilkata Jumalaa…” Se on kuuluisin fraasi Lapualaisoopperasta, ja lähinnä siksi, että Ylioppilasteatterin kevään 1966 kantaesityksestä ei ole paljon muuta jäänyt nauhalle. Vesa-Matti Loiri Kosolan tulolauluineen on antanut kasvot Arvo Salon kirjoittamalle ja Kaj Chydeniuksen säveltämälle näytelmälle.
Juha Luukkonen on ohjannut uuden Lapualaisooppera-sovituksensa Seinäjoen kaupunginteatteriin. Kyllä Vihtori Kosolan laulu kajahtaa Seinäjoellakin – ja oopperakoulutuksen saaneen Esa Ahosen kiskaisemana vielä erittäinkin komiasti. Ei kalpene Loirille.
Luukkosen pyrkimykset siintävät kuitenkin kauemmas kuin vain vanhan kantaesityksen toistamiseen. Tulkitessaan 1930-luvun lapualaisuuden sysimustaa sisintä hän samalla vetää rohkeita rinnastuksia maailman nykymenoon. Ja vetäiseepä parit mutkatkin suoriksi.
Niin 1960-luvun kuin tämänpäiväisen Lapualaisoopperan syvin energia kumpuaa lauluista, kysehän on musiikkinäytelmästä. Seinäjoella latinkia kasvattavat musiikin rajunpuoleiset sovitukset, ja niiden sulava yhdistely hyvin liikehtivän ja laulavan näyttelijäryhmän, valojen ja lavastuksen kanssa. Keskeltä katsomoa lavalle johtava pitkä silta avaa yhden lisäulottuvuuden esitykseen.
Päivänselvää on, että lapualaisten laittomuuksien esittäminen ei enää tänään kuohuta samalla tavoin kuin puolivuosisata sitten. Paljon on vettä virrannut Lapuan joessa, paljon on asioita tutkittu ja saatu selväksi. Tapahtumien kaameus ei tietenkään ole muuttunut, katsojien vastaanottokyky on.
Esa Ahonen päähenkilönä on juuri niin voimallinen (ja voimansa menettävä) kuin pitääkin. Kosolan persoonaa on monipuolistettu rutkasti: lapsuuden ja Spalernajan-vankeuden nöyryytyksiä, omaa juoppoutta ja perhedespotiaa. Ahonen ottaa roolin tiukasti haltuun, ja laulaa peijakkaan hyvin.
Yllättävä, yksi tehokkaimmista kohtauksista näyttää Kosolan syvemmän olemuksen – hänen vaimonsa Elin Kosolan (Sari Jokelin) painokkaasti ilmaisemin ajatuksin. Kansanjohtaja kutistuu silmissä. On kaikkinensa hyvä että vaimo nostetaan näkösälle, vaikuttavaksi hahmoksi.
Ilona Pukkila lapualaisten naisjohtaja ”Hurja”-Hilja Riipisenä on yliveto. Pukkilan hyvin fyysinen ilmaisu tehoaa, peräti kavahduttaa monin paikoin – Hiljan persoonaa hallitsevat toisiaan ruokkien ideologinen raivo ja yksityinen kärsimys. Huh, mikä rooliveto!
Niin ikään Jani Johansson vakuuttaa Lapuanliikkeen johtomiehenä Artturi Vuorimaana. Hän on sisäistänyt lapualaisten yhtä ehdottoman kuin pelottavan mielenmaiseman, jossa empatian puute taistelee ykköspaikasta ihmiskuvan kapeuden kanssa.
Henna Sormunen vetää vastenmielisyydessään väkevän roolin muiluttaja Vähätalona, ja yhtä uskottavasti Jukka Puronlahti hoitelee monet osansa, kuten murhatuksi tulevan suutari Mätön.
Teatterin koko näyttelijäkaarti on mukana esityksessä, eikä turhassa roolissa ole heistä kukaan. Luukkosen ensemble funkkaa, ja eritoten toiminnallis-musiikilliset hetket ennen väliaikaa ovat näyttämötaiteen juhlaa.
Mutta esiintyy myös tukkoisia kohtia, jotka kasaantuvat näytelmän jälkipuolelle. Luukkosen tarve tuoda esiin laajoja tämänhetkisiä probleemeja ei kaikin paikoin saa optimaalista ilmiasuaan. Paria tällaista kohtausta vaivaa se, ettei niitä onnistuta upottamaan orgaaniseksi osaksi näytelmää. Esimerkiksi islamin pohdinta jää nyt ilmaan leijumaan – kun relevanttia olisi selkeästi todeta, että samat fundamentalistiset ansat piilevät jokaisessa aatteessa tai uskonnossa. Olkoon oppi mikä tahansa.
Sinänsä on täysin luvallista – ja niin Luukkonen tekee – hakea analogioita aikakausien välillä. Mutta ohjaajan keskeinen tehtävä on niin ikään huolehtia, että hänen kaikki valintansa ja teemavariaationsa alistuvat samalle päämäärälle: näytelmän taiteelliselle onnistumiselle.
Uudelleen sovitettu Lapualaisoopperakin päättyy autenttiseen loppulauluun: Väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee… Pasifistinen manifesti ei ole menettänyt merkitystään – ei ainakaan siksi, että tänään maailma näyttäytyy vähintään yhtä väkivaltaisena ja sodanhaluisena kuin 1930- tai 60-luvulla.
Seinäjoella toteutettu klassikko puolustaa hyvin paikkaansa – monin tavoin.
Kiitos.
Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisooppera. Sovittanut ja ohjannut Juha Luukkonen. Lavastus Juho Lindström, puvut Leena Rintala, valot Hannu Raja-aho, koreografi Sari Palmgren. Rooleissa mm. Esa Ahonen, Sari Jokelin, Ilona Pukkila ja Jani Johansson. Seinäjoen kaupunginteatterin Vanha näyttämö. Esitykset 12.12. asti.
lehti 