Kepun lisäksi myös maamme taloustoimittajat (ja muutkin toimittajat) ovat alkaneet viime viikkoina jauhaa enenevässä määrin koronakriisin aiheuttamasta valtavasta velkataakasta ja tarpeesta maksaa se pois mahdollisimman pian, mieluiten heti. Näiden kolumnien lukeminen on välillä kuin kuuntelisi rikkinäistä levyä pääministeri Juha Sipilän televisiopuheesta kansakunnalle vuonna 2015 (se ei ollut hauskaa edes tapahtumahetkenä).
Osa poliitikoistakin etsii taloudellista lääkettä koronakriisiin muutama vuosi sitten finanssikriisin aikana käyttöönotetusta talouskuripolitiikasta, jonka olennaisia elementtejä ovat pysyviksi tarkoitetut leikkaukset ja niiden seurauksena tapahtuva palveluiden ja hyvinvointijärjestelmän supistaminen, sekä työelämän joustot kuten pienemmät palkat, pidemmät työajat ja huonommat työehdot.
Tämä ”ratkaisumalli” perustuu ideologiaan, ja sen järkevyys edes finanssikriisin tapaisessa pankkisektorin kriisissäkin on ja oli varsin kyseenalainen.
Tietääkseni juuri kukaan itseään kunnioittava pankkikriisin ratkaisuksi talouskuria tarjoillut taloustutkijakaan ei kuitenkaan kuvittele, että kuri toimisi ratkaisuna koronakriisin aiheuttamaan tilanteeseen. Koronakriisiä ei voi verrata finanssikriisiin, vaan siitä seuraava velka muistuttaa enemmänkin sotavelkaa. Se ei ole markkinahäiriö, josta selvitään pienellä täsmäelvytyksellä ja sen jälkeen meno jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Se on totta, että velka on maksettava pois tavalla tai toisella. Mutta tämä itsestäänselvyys pitää jo sisällään sen mikä pitäisi nyt ymmärtää: tavalla tai toisella. Tapoja on valittavana useampi kuin se yksi, jota nyt tarjoillaan.
Tarvitaan (ekologista) jälleenrakennusta. Sellaista ei voi tehdä leikkaamalla. Sellainen edellyttää pitkän tähtäimen ajattelua ja visiota. Sitä ei mahdollista se, että veren maku suussa yritetään maksaa velka pois viidessä vuodessa välittämättä tuon taivaallista siitä, millainen se yhteiskunta on viiden vuoden päästä, kunhan velkaa on vain nopeasti lyhennetty. On kyettävä näkemään, että suuret rakenteelliset uudistukset ja panostukset hyvinvointiin, koulutukseen, infraan, ja osaamiseen vaativat nyt rahaa, mutta tuottavat tulevaisuudessa vaurautta ja hyvinvointia jonka avulla velasta voi selvitä.
Tämän ei pitäisi olla aivan hepreaa maassa, jossa rakennettiin sotien jälkeen kokonainen hyvinvointivaltio muutamassa vuosikymmenessä. Sitä ei olisi tapahtunut, mikäli alkuunsa olisi todettu, että jaahas nyt muuten leikataan.
Ne, jotka kovaan ääneen vaativat hallitusohjelmaan kirjatun oppivelvollisuuden pidentämisen unohtamista koska ”siihen ei ole varaa”, ovat aivan järisyttävän ja traagisen väärässä. Moinen näköalattomuus on jopa masentavaa.
Jos panostuksia voitaisiin tehdä vain jos niillä on välittömiä velanmaksullisia vaikutuksia, niin eläisimme aika henkisesti köyhässä ja tulevaisuudenuskottomassa maailmassa (terkkuja vaan taas Sipilälle). Koronakriisin talouspuolta pitää pystyä tarkastelemaan sitä kautta, että nyt tehtävillä ratkaisulla määritellään yhteiskuntaa 30 ja 40 vuodenkin päähän.
Keskusteluun pitäisi tuoda takaisin ne asiat, joista kriisin alkuvaiheessa visioitiin suurempaan ääneen. Perustulo, ilmastopolitiikka, panostukset koulutukseen, eurooppalaisen uudenlaisen ekologisen talousmallin toteuttaminen. Ei ole parempaa eikä tarpeellisempaa hetkeä ruveta toteuttamaan näitä visioita, kuin valtava jälleenrakennusvaihe.
Kirjoittaja on Euroopan vasemmistopuolueen varapuheenjohtaja.
lehti 