Lastenkaitsenta kansakoululaisten kesäsiirtolassa oli työurani alku, ensimmäinen palkkatyösuhteeni. Elettiin 1950-lukua, rippikoulu oli juuri käyty. Kirjoittamalla aloin elättää itseäni 22-vuotiaana. 36-vuotiaasta 63-vuotiaaksi työskentelin vapaana kirjoittajana. Sitten aloin nauttia sitä telliä ja yeliä, jota olin työvuosinani mittaan maksanut.
Eläke on niin pieni, että sen ”nauttimisesta” puhuminen on vähän surkuhupaista . Mutta sille, joka on haalinut leipänsä niin pieninä palasina maailmalta kuin vapaa kirjoittaja on, joka kuukausi tilille ilmaantuva pienikin summa on ihme. Kirjailijalle se on kuin loppuelämän apuraha, jonka varassa voi turvallisin mielin harjoittaa ammattiaan niin kauan kuin suinkin pystyy. Ja tehdä monenmoista muuta hommaa, josta jokin ropo kertyy. Eläkkeen antaman perusturvan päällä roponenkin ”särvittää niin”, kuin Jukolan Simeonin sianmurennus leivällä.
Vai pitäisikö työn sijasta puhua toiminnasta?
Työkulttuurin kehittäminen auttaisi merkittävästi työurien pidentämisessä, mutta sen esteenä ovat byrokraattinen jäykkyys, kontrollihenki ja kaikkinainen joustavuuden puute.
Vastailmestyneessä pamfletin luontoisessa kirjassaan Uuden työn politiikka (Siltala 2010) Tarja Cronberg miettii työn määrittelyä. Työ voidaan määritellä myös sillä, mitä se ei ole, toteaa Cronberg viitaten filosofi Jukka Hankamäen teokseen Työttömän kuolema, jossa palkkatyö ja toiminta erotetaan toisistaan. Palkkatyö on välineellistä ja sidottu ulkoisiin päämääriin. Toiminta, jota esimerkiksi taiteentekijän työ on, kumpuaa yksilön luontaisesta tarpeesta toteuttaa itseään ja arvojaan.
Tarja Cronbergin kirja on napakka puheenvuoro suomalaisesta työelämästä, työkulttuurista, työttömyyden hoidosta ja nyt ajankohtaisesta työurien pidentämisestä. Cronberg korostaa, ettei ole työelämän spesialisti, mutta toki hänellä entisenä työministerinä on vankkaa asiantuntemusta, jota täydentää tutkimustyö mm. arjen teorioista ja muiden pohjoismaisten yhteiskuntien monipuolinen tuntemus.
Minut kirja sai ajattelemaan myös omaa tilannettani.
Jotain nurinkurista on siinä, että vasta vanhuuden kynnyksellä ihminen voi sanoa: Vihdoinkin turvassa! Vihdoinkin vapaana! Että hän vasta varsinaisen työikänsä jälkeen on siinä taloudellisessa asemassa, että voi huolta vailla keskittyä siihen, minkä kokee elämänsä sisällöksi ja päämääräksi. Olkoon nyt sitten työtä taikka toimintaa, sama se.
Eläkkeellä elämisen ihanuutta tosin häiritsee ikärasismi. Meillähän elätetään mielikuvaa, että kun eläke alkaa juosta, ihminen siirtyy oitis yhteiskunnan taakaksi hoivattavien joukkoon, etten sano kärrättäväksi vaipat haaroissa laitossänkyyn korisemaan suoraan läksiäisjuhlistaan.
Yhteiskunnan kannalta ikärasismi on tuhoisa asennevamma. Kun monet elämää kuormittavat asiat asuntolainasta ja perheen elatushuolista työelämän stressitekijöihin lakkaavat painamasta, monet eläkeläiset ovat monia vuosia sekä fyysisesti että mentaalisesti paremmassa kunnossa kuin ikinä. Heistä olisi paljon hyötyä ja iloa, jos heitä ymmärrettäisiin käyttää.
Mutta suomalaisen työelämän on-off –kulttuurissa kaikkinainen muurinylitys on vaikeata. Meillä vallitsee sellainenkin hulluus, että samalla kun 30 000 huonokuntoista ihmistä odottaa työkyvyttömyyseläkkeelle pääsyään, toiset 30 000 työeläkeläistä haluaisi päästä takaisin töihin. Kummankin päämäärän toteutuminen olisi kansantaloudelle hyödyksi, mutta muuri on rakennettu ylittämättömäksi.
Yleisen eläkeiän nostaminen tuntuu järjettömältä, kun suurin osa työvoimasta ei yllä nykyisiinkään rajoihin. Työkulttuurin kehittäminen auttaisi merkittävästi työurien pidentämisessä, mutta sen esteenä ovat byrokraattinen jäykkyys, kontrollihenki ja kaikkinainen joustavuuden puute.
Epämääräinen turvattomuus on ominaista tämän päivän työelämälle, toteaa Cronberg. Suorastaan mielipuolista on, että nuorissa työ herättää turvattomuuden tunteen jo ennen kuin he edes ehtivät ensimmäiseen työpaikkaansa. 2000-luvulla työhyvinvointi on heikentymistään heikentynyt. Paljon kauniita sanoja puhutaan, mutta käytännössä tuetaan hierarkisia rakenteita, alistetaan ja kiusataan. Huono työkulttuuri merkitsee valtavaa inhimillisten voimavarojen tuhlausta, muistuttaa Cronberg.
Suomi liittää itsensä mielellään pohjoismaiseen hyvinvointivaltioperheeseen, vaikka erot muihin ovat suuret. Sosiaaliturva on meillä ylipäätään huomattavasti heikompi. Myös työttömien ja muiden yhteiskunnan tuensaajien kohtelussa on Tarja Cronbergin kokemuksen mukaan suuri ero. Vaikka sosiaaliturvan väärinkäyttö on meillä marginaalista, järjestelmä perustuu ylettömään kontrolliin ja byrokraattiseen sääntelyyn. Kun muissa pohjoismaissa työttömyysasioiden hoidossa on 80 prosenttia palvelua ja 20 prosenttia kontrollia, meillä tilanne on päinvastoin.
”Suomessa työtöntä nöyryytetään, häntä kahlehditaan yksityiskohtaisilla säädöksillä. Hän on itse syyllinen tilanteeseensa, vaikka yhteiskunnan velvollisuus onkin tarjota kaikille työtä. Hän on potentiaalinen huijari, joka käyttää järjestelmää hyväkseen eikä haluakaan tehdä työtä. Nöyryytys tihkuu niin asenteista, lomakkeista kuin pelisäännöistäkin”, lataa Cronberg.
Voisiko kansalaispalkan luontoinen perustulo lieventää kansalaisten kokemaa perusturvattomuutta? Tekisimmekö innokkaammin töitä, jos meillä kaikilla olisi pieni varma tulo turvanamme ilman kontrollia ja kyttäystä? Tarja Cronbergin mielestä voi. Hänestä perustulo nimenomaan kannustaisi työn tekoon eikä lisäisi laiskuutta.
Tähän näkemykseen minun on oman kokemukseni pohjalta helppo yhtyä. Minähän tavallaan elelen perustulolla, tosin aika paljon suuremmalla kuin vihreiden mallin 400–500 euroa, jonka Cronberg kirjassaan esittelee. Työni määrä ei eläkkeellä ole vähentynyt, mutta työ on muuttunut sekä laadultaan että luonteeltaan, kun ensisijainen asia ei enää ole raha, joka siitä on saatava. Työ on kivampaa ja elämä huolettomampaa kuin koskaan.
Olen vanhoilla päivilläni ansainnut sen, mutta mielihyvin soisin saman huolettomuuden itseäni nuoremmillekin ikäluokille.
Kirjoittaja on joensuulainen toimittaja ja kirjailija.
lehti 