Vankiloiden oikeutus nykyajan yhteiskunnassa on jokseenkin kiistämätön. Käsitämme vankeusrangaistuksen itsestään selväksi seuraukseksi etenkin vakavista rikoksista.
Vankeusrangaistuksen oikeuttaminen on kuitenkin vaikea eettinen ja oikeudellinen pulma. Ihmisen vapauteen ja yksityiselämään kajoaminen niin ankaralla tavalla kuin vankeudella on ihmisoikeuskysymys.
Vankeudesta hyötyä on vain vähän, jos ollenkaan. Vankeusrangaistusten ei ole juuri havaittu vähentävän rikollisuutta tai parantavan turvallisuutta missään yhteiskunnassa.
Kriminaalipolitiikassa tärkeintä pitäisi olla rikosten ehkäisy ja yhteiskunnan muuttaminen sellaiseksi, jossa vähemmistöjä ei sorreta, raiskauskulttuuria ei ole ja ihmisvihamieliseen äärioikeistolaisuuteen puututaan vakavissaan.
Vankeudesta koituu paljon haittaa sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Vankeus marginalisoi ihmisiä poikkeuksellisella tavalla ja usein ajaa rikollisuuden kierteeseen. Vankeus aiheuttaa inhimillistä kärsimystä. Yhteiskunnalle vankeuslaitoksen ylläpito on kallista ja vangeille koituvat sosiaaliset vaikeudet, kuten työttömyys, kostautuvat myös yhteiskunnalle.
Siksi on kysyttävä, mikä itse asiassa on sellaisen järjestelmän oikeutus, josta koituu paljon kärsimystä ja vain vähän hyötyä.
Vankiloiden lakkauttamista ajavaa liikettä kutsutaan abolitionismiksi. Se on merkittävä liike esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa rangaistuslaitoksen ongelmat ovat paljon korostuneempia kuin meillä. Myös Suomessa on kuitenkin käyty abolitionismista akateemista keskustelua.
Vaikka Suomen kriminaalipolitiikkaa voi pitää kansainvälisesti vertaillen onnistuneena, se ei poista tarvetta kyseenalaistaa vankeusrangaistuksen oikeutus. Perusongelma on nimittäin aina sama: millä oikeudella valtio voi käyttää niin merkittävää perus- ja ihmisoikeuksien ydinalueelle kajoavaa valtaa kuin vankeusrangaistusta, kun vankeusrangaistuksen hyötyä ei ole voitu osoittaa?
Vankeusrangaistuksen perusteluksi meillä on esitetty esimerkiksi ajatusta retribuutiosta eli sovituksesta. Saatamme ajatella, että rangaistus on rikoksesta luonnollinen seuraus, joka rikoksentekijän on kärsittävä, jotta oikeudenmukaisuus palautuu. Toinen tärkeä perustelu on preventio eli rikollisuuden ehkäisy: ajatellaan esimerkiksi, että rangaistuksen uhka estää ihmisiä tekemästä rikoksia.
Kumpikin ajatus on kuitenkin altis kritiikille. Sovitusajattelun ongelma on se, että vääryydellä oikeutetaan lisää vääryyttä. Lisäksi vankeusrangaistuksen tarkoitus on sovittaa teko yhteiskunnalle, ei rikoksen uhrille.
Rangaistuksen uhalla ei ole havaittu olevan niin merkittävää vaikutusta rikosten ehkäisyssä, että se riittäisi perustelemaan vankeusrangaistuksen.
Vankeuslaitoksen kritiikissä nousee esille yksi erityinen ongelma: miten hyvittää rikoksesta aiheutunut kärsimys esimerkiksi seksuaalirikosten ja viharikosten uhreille? Monen mielikuvissa vankeustuomio osoittaa, että uhrin kärsimys otetaan vakavasti.
Kysymys on syytä viedä osaksi laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Kriminaalipolitiikassa tärkeintä pitäisi olla rikosten ehkäisy ja yhteiskunnan muuttaminen sellaiseksi, jossa vähemmistöjä ei sorreta, raiskauskulttuuria ei ole ja ihmisvihamieliseen äärioikeistolaisuuteen puututaan vakavissaan.
Vankeuslaitoksen kritiikki ei siis ole tyhjiössä, vaan osa laajempaa vasemmistolaista ja feminististä visiota, johon kuuluu rikoksesta vapaan maailman rakentaminen.
lehti 