Kuluneilla viikoilla on kohistu hallituksen kehysriihen ympärillä. Keskustelu turpeesta on ollut kuuma peruna, kun näennäisesti ilmastopoliittisesti kunnianhimoinen hallitus syytää rahaa kuolevalle ja haitalliselle elinkeinolle. Samaan aikaan kuitenkin tieteen rahoituksesta leikataan 35 miljoonalla – jälleen kerran. Kompromissit kuuluvat parlamentarismiin, ja ovat hallituksessa olemisen edellytys. Tällä kertaa se ilmenee edellä mainituin tavoin, kun keskustavasemmistolaisen hallituksen keskustapuolue ei omien sanojensa mukaan halua näyttäytyä vasemmistolaisena.
Vaikka kompromissit kuuluvat asiaan, on mielenkiintoista, että tätä nykyä ne vaikuttavat aina koskevan leikkauksia. Leikkauspolitiikka näyttäytyy muutenkin vallitsevana, muuttumattomana asiantilana kuntavaalikoneiden kysyen ehdokkailta, mistä nämä leikkaisivat ja missä järjestyksessä. Vaihtoehtoina ovat luonnollisesti lähinnä sosiaalipalvelut. Leikkauspolitiikka ei kuitenkaan aina ole ollut politiikan tekemisen lähtökohta. Harva poliitikko kieltäytyi sotien jälkeisestä elvytyksestä, jos ulkopoliittiset syyt eivät estäneet. Siitä huolimatta Euroopan kamppaillessa yhden suurimmista kriiseistä kanssa sitten maailmansotien, saa EU-elvytyspaketti monet lyömään jarrut pohjaan. Samaan aikaan Atlantin toisella puolen toimeenpannaan suurempia stimuluspaketteja kuin Suuren Taantuman jälkeen tehtiin – rima tässä ei tosin ollut turhan korkealla.
Julkisessa keskustelussa näkyy jatkuva velkaantumisen pelko, joka meihin iskostetaan velkakelloin ja Kreikan tai Italian tiellä uhoten, vaikka Suomen luottoluokitus on edelleen erinomainen. Siitä huolimatta valtionvarainministeriö latelee madonluvut, joita on noudatettava talouden tasaamisen vuoksi. Talouden ”tasapainottamisesta” on tullut luonnonlain kaltainen ehto, jota poliitikoilla tai äänestäjillä ei ole valtaa kyseenalaistaa. Kun kokoomusvaikuttaja totesi Twitterissä, että oikeistolaisuus ja markkinatalous eivät ole ideologioita vaan ihmisten luontainen tapa toimia, aiheutti se huvittuneisuutta. Samaan aikaan se kertoo kuitenkin siitä, että on niitäkin, jotka näin uskovat, vaikka monet eivät sanoita sitä samalla tapaa. Ilmiö on nimetty ekonomismiksi. Termillä kuvataan tilaa, jossa talous ja politiikka erotetaan toisistaan, talouden muuttuessa epäpoliittiseksi.
Ekonomismista on tullut uskonto, ja taloustieteilijöistä sen papisto. Saarnataan, kuinka ”vakauttaminen” ja sosiaalipalveluista ja palkoista leikkaaminen on vain tehtävä – näinhän talouden luonnonlait vaativat! Näin ihmiset saadaan hyväksymään asemansa talousjärjestelmässä kuin aikoinaan feodalismissa. Parempi elämä odottaa sitten taivaassa – tai tässä tapauksessa ”vakautetussa” taloudessa, jossa varallisuus valuu meille tavan tallaajillekin vielä joskus, kunhan hyväksymme palkanalennukset ja rikkaiden verokevennykset. Talouden käyrä on alttari, jolle ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvointi voidaan uhrata.
Vaihtoehdottomuutta ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä. Kuten Ursula K. Le Guin on sanonut: kapitalismin valta tuntuu vääjäämättömältä – mutta niin tuntui kuninkaiden jumalainen valtakin.
lehti 