Aina tasaisin väliajoin vallitsevissa talouspoliittisissa ajattelutavoissa tapahtuu hegemonian muutos. Se, mitä aiemmin pidettiin itsestäänselvänä, arkijärkisenä ja poliittisen keskustelun ulkopuolella olevana reunaehtona, murtuu ja korvautuu jollakin uudella opillisella kokonaisuudella.
Keynesiläisyyden nousu toisen maailmansodan jälkeen ja sen korvautuminen asteittain 1970-luvulla tarjontareformien, deregulaation ja budjettikurin uusvanhalla opilla ovat esimerkkejä tällaisista muutoksista. Kaikki merkit viittaavat siihen, että samanlaisen muutoksen mahdollisuudet ovat jälleen käsillä.
Yhdysvalloissa Joe Bidenin kahden biljoonan dollarin massiivinen tukipaketti sekä hänen näkyvät irtiottonsa menneiden vuosien eriarvoistavasta talouspolitiikasta ovat tästä parhaita esimerkkejä. Samanlaista kehitystä on nähtävillä myös Euroopassa.
Vanhan järjestyksen tukijoita muutos ei tietenkään miellytä. Pitkään talouskurin ja työmarkkinaheikennysten vaihtoehdottomuutta puolustettiin sillä, että luottomarkkinat rankaisevat oikeaoppisuudesta lipeäviä valtioita. Keskuspankkien jo yli vuosikymmenen verran jatkuneiden massiivisten velkakirjaostojen aikakaudella tämän tarinan vetovoima on ymmärrettävästi vähän heikentynyt. Se onkin viime aikoina korvattu vanhalla kunnon inflaatiopelolla.
Julkisuudessa usein toistellun tarinan mukaan koronaepidemian myötä keventynyt finanssipolitiikka yhdessä pitkään jatkuneen rahapoliittisen elvytyksen kanssa johtavat hallitsemattomaan kysyntäinflaatioon, joka heikentää talouskasvua ja työllisyyttä. Tällaiset väitteet ovat saaneet lisää huomiota erityisesti sen jälkeen, kun Yhdysvalloissa kuluttajahintojen kerrottiin huhtikuussa nousseen 4,2 prosenttia vuodentakaisesta.
Jos inflaatiohuolet erottaa laajemmasta poliittisesta kamppailusta, on niitä analyyttisina puheenvuoroina hiukan vaikea ymmärtää. Kuitenkin jo useiden vuosien ajan sekä Yhdysvaltojen että euroalueen pääasiallisena huolenaiheena on ollut se, että inflaatio on jäänyt toistuvasti keskuspankkien inflaatiotavoitetta alemmalle tasolle. Euroalueella on ajauduttu jopa deflaatioon useampaan otteeseen viime vuosina.
Vaikka huhtikuun inflaatio ylittää Yhdysvaltojen keskuspankin inflaatiotavoitteen, se on vielä kaukana tasosta, josta olisi todellista reaalitaloudellista haittaa. Lisäksi hintojen nousu koronaepidemian jälkeen oli täysin odotettavissa, eikä ole syytä olettaa sen jatkuvan pitkään. Epidemia ja siitä seurannut kysynnän lasku johtivat monilla aloilla tuotannon alasajoon, ja onkin täysin luonnollista, että kysynnän nopeasti elpyessä joillekin aloille syntyy tilapäisiä tuotannollisia pullonkauloja. Myös täysin talouspolitiikasta riippumattomat tekijät, kuten konttipula, ovat kiihdyttäneet inflaatiota.
Inflaatioon on tietenkin syytä suhtautua vakavasti, ja valtioilla pitää olla tarvittaessa valmius kiristää finanssipolitiikkaa. Toisaalta on myös varottava ylireagoimasta tilapäisiin hintojen nousuihin. Maailmantalous elää edelleen keskellä pandemiaa ja tilanne on hyvin epävarma. Nyt tärkeintä olisi torjua koronakriisistä aiheutunutta sosiaalista kärsimystä ja varmistaa talouden paluu pitkäaikaisella kasvu-uralle.
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja poliittisen talouden tutkija, joka toimii tällä hetkellä opetusministerin erityisavustajana.
lehti 