Tänä vuonna monet tutkijat, minä heidän joukossaan, ovat reagoineet voimakkaasti julkisuudessa esitettyyn, tutkimukseen kohdistuvaan arvosteluun. Syksyn alussa Twitteristä alkunsa saanut sanailu siitä, mikä tiede on “oikeata”, jatkui Suomen Akatemian rahoitusta saaneiden hankkeiden julkisella nälvimisellä.
Muutama kolumnisti asetti itsensä kansan asemaan ja vaati tutkimukselta hyödyllisyyttä ja avoimuutta. Kuten ennakoitavissa oli, Twitter (ainoa sosiaalinen media jota seuraan) vilisi trolleja, jotka tätä populismia komppasivat.
Muutama urhea tutkija ja tutkimuksen puolustaja yritti kärsivällisesti selittää miten tutkijayhteisössä avoimuutta edistetään ja miten esimerkiksi hankerahoitus toimii. En huomannut, että populistijournalistit olisivat millään lailla näitä puheenvuoroja huomioineet.
Mikään yhteiskunnallinen toiminta ei ole julkisen keskustelun yläpuolella, ei tutkimuskaan. Menettelyitä, joilla julkista rahaa kohdennetaan eri tieteenaloille ja miten Suomen Akatemian hankerahoitusta myönnetään, on hyvä valottaa.
Käytin yllä termiä sanailu, keskustelua kun luonnehtii se, että useampi kuin yksi osapuoli ottaa ainakin välillä huomioon, mitä toiset sanovat. Tiedettä koskeva somesanailu oli somea huonoimmillaan.
Ainakin minua uuvuttaa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tieteenalojen kyseenalaistaminen mediassa ja somessa ilman, että tutkijayhteisön vastauksia ylipäätään huomioidaan. Ei vähiten siksi, että samaiset mediat, joissa näitä kyseenalaistetaan käyttävät kuitenkin mielellään, usein täysin kritiikittömästi, tutkijoita lähteinä.
Suomalaiset tiedeseurat tekevät ansiokasta työtä tieteen eteen. Voin vain toivoa, että useampi journalisti olisi sen työn parissa. Muutakaan tapaa päästä sanailusta keskusteluun en keksi.
Kirjoittaja on taloustieteilijä ja Tukholman yliopiston professori.
lehti 