Hyvinvointimme mutkaista polkua on reunustanut moni suotuisa seikka: laajeneva kansanopetus ja terveydenhoito, naisten ja lasten aseman kohennukset. Jo ennen itsenäisyyttä korkeammasta koulutuksesta – Turun akatemiasta ja Helsingin yliopiston alusta asti – kasvoi sivistyksen vankka kehto, tiedon ja tutkimuksen jakaja ja jatkaja. Oppi ei kaatanut ojaan vaan kohotti korkeammalle monta sukupolvea.
Sivistyksen laveista valtateistä on puhe Juha Jokelan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Dosentit. Kansallisteatterin päänäyttämö avautuu kuin Kansalliskirjaston pyöreä Rotunda-sali, jossa nyt käydään sivistys- ja yliopistotaistelua – pienten ihmisten kesken mutta suurista kysymyksistä.
Taustalla hengittää reaalitilanne. Kymmenisen vuotta sitten retosteltiin, miten uudesta fantastisesta yliopistolaista on heruva yliopistoille lisää autonomiaa ja muita herkkuja. Muutoksia saatiin, roppakädellä ja enimmäkseen kielteisiä.
– Ja tän seurauksena eri yliopistojen työhyvinvointikyselyissäkin johto on ollut tähän muutokseen tyytyväinen, sen sijaan työntekijäyhteisö ei, näytelmän päähahmo Johanna Virtanen (Ria Kataja) kiteyttää.
Vallantäyteinen johtoporras purjehtii konsulttivisioissaan, riviproffat, opettajat ja muut uupuvat ja turhautuvat. Tutkimus voi huonosti.
Teemoiltaan ajaton, kiinni nykypäivässä, sitä Dosentit on. Juha Jokela on ennenkin taitanut eri ihmis- ja ammattiryhmien puheenparren, ja nyt hän ottaa tutkijaslangin hyvin haltuun. Ulkoa tarkkailun tuntua ei synny, Jokela ikään kuin ujuttaa katsojan sisään sosiaalipsykologian professori Virtasen ajatuksiin. Prosessia todistetaan hänen silminsä.
Muutokset heijastuvat tositilanteissa, valintoina tai pakkoina, jolloin pintapamfletin vaara väistyy. Osoittaa draaman tajua ja taitoa, että lähinnä yhden yksilön läpi piirtyy kattavia yleisempiä uhkia. Toisin kuin tätä nykyä niin useasti, katse siintää etäälle, eikä näytelmä uppoudu vain tämän yksilön henkilökohtaisiin sukkanauhaongelmiin.
Professoria täydentää viisikko: tutkijakollega (Marja Salo), dekaani (Tommi Korpela), rehtori (Maria Kuusiluoma), ex-mies filosofi (Hannu-Pekka Björkman) ja teinipoika (Otto Rokka). Ryhmä vetää erilaiset, osittain karrikoidutkin roolinsa tyylillä ja maltilla. Korpela ja Björkman ovat konformistisia nuorallakävelijöitä, Salo putoaa omalta nuoraltaan, ja Kuusiluoma hymyilee kuin pyöveli ennen teloituskomentoa. Rokka limittää angstiaan rohkeisiin kysymyksiin.
Mutta lopultahan esitys on Ria Katajan harteilla. Hän on jokaisessa kohtauksessa (yli kaksi tuntia) läsnä näyttämöllä, tunneskaala ja tekstimassa ovat valtavia, eikä vähääkään näy kompastelua saati herpaantumista… Mitä näyttelemistä, täyttä iloa!
Ahdistuneessa kujanjuoksussaan Virtanen heijastelee dystopian kulkua ja ydintä. Nuorena hän oli kokenut yliopiston ”hohtavana paikkana”, sivistäytymisen vapaana paratiisina, jonne oli ollut suurta ja ihanaa astua. Viimeisessä kohtauksessa hänen toiveensa ovat pienet: ”Mä haluaisin vielä pystyä ajattelemaan.”
Kati Lukan lavastuksessa voi vain ihailla, millaisia oivalluksia ja nopeita maisemanvaihtoja häneltä heruukaan pitkin näytelmää. Kulissit äänineen ja valoineen tuntuvat taipuvan mihin hyvänsä.
On tervetullutta nähdä Dosentit.
Tieteen ja tutkimuksen alasajon ja monilajisen solvauksen keskellä on tervetullutta nähdä Dosentit. Koronarajoitusten hellitettyä katsomossa pidätteli henkeään kuutisen sataa sivistyksen ystävää. Sali täyttynee jatkossakin – ja täydestä syystä.
Näytelmällä on sitä kuuluisaa vaikuttavuutta, se on vastarokotetta hölmön lyhytnäköiselle peitonjatkamiselle. Kuten professori Kari Enqvist vastikään kiteytti: ”Tieteen kvartaali on 25 vuotta eikä liike-elämän kolme kuukautta.”
Juha Jokelan kirjoittama Dosentit Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Ohjaus Juha Jokela. Lavastus Kati Lukka. Puvut Auli Turtiainen. Valot Nadja Räikkä. Rooleissa Ria Kataja, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman, Marja Salo, Maria Kuusiluoma ja Otto Rokka. Esityksiä 30.12. asti.
lehti 