Kun Zimbabwen viranomaiset sulkivat Zimbabwen ja Etelä-Afrikan välisen rajan estääkseen koronaviruksen leviämistä, Thandiwe Mtshali saattoi vain voimattomana seurata, miten hänen epävirallinen rajakauppayrityksensä törmäsi rajoitusten seinään ja pysähtyi.
Ennen rajan sulkemista hän matkusti jopa neljä kertaa kuussa Zimbabwesta Etelä-Afrikan Musinaan ja Johannesburgiin ostamaan kauppatavaroita myytäväksi Bulawayossa. Tuotevalikoima ulottui vaatteista sähkölaitteisiin ja kauppa oli kannattavaa.
– Pystyin vuokraamaan kokonaisen talon esikaupungista, ja pitkän tähtäimen suunnitelmani on aina ollut ostaa oma talo, Mtshali kertoo.
Viime vuonna tulevaisuudensuunnitelmat menivät tauolle ja Mtshali joutui kuukausiksi toimettomaksi. Sitten hänen kauppiaskollegansa kertoi, että rekkakuskit saavat edelleen kuljettaa tavaraa Etelä-Afrikan ja Zimbabwen välillä.
Rekat jäävät jopa viikkokausiksi Beltbridgen raja-asemalle odottelemaan, että virkailijat saavat käsitellyiksi niiden tavaralähetykset. Tämä tarjoaa Mtshalin kaltaisille epävirallisille yrittäjille uuden ansaintamahdollisuuden, seksityön.
Ei turvaverkkoa
Mtshalilla on Bulawayossa kaksi pientä lasta, mutta nykyään hän on rajakaupungissa vuokralla pikkuhökkelissä, jossa hän viihdyttää rekkakuskeja ja muita seksistä maksavia miehiä.
Seksityö on laitonta Zimbabwessa, mutta koronapandemia on tehnyt siitä monille yhteiskunnan sulkemisen vuoksi työnsä menettäneille naisille vaarallisen välttämättömyyden. Seksityö rajakaupungissa altistaa työläiset muun kaltoin kohtelun lisäksi hiv:lle, jota rekkakuskien tiedetään suurena riskiryhmänä levittävän yli valtioiden ja niiden rajojen. Lisäksi paikalliset asukkaat suhtautuvat seksityöläisiin nuivasti.
Riskit ovat tiedossa, mutta naisilla on niukasti vaihtoehtoja.
– Näillä naisilla ei ole sosiaalista turvaverkkoa tai vakuutusta tai minkäänlaisia lievennyskeinoja pehmentämään pandemian kaltaisten katastrofien iskuja, eteläisen Afrikan rajakauppiasyhdistystä edustava Mary Mulenga toteaa.
Zimbabwen viranomaiset ovat yrittäneet tukea myös epävirallisia kauppiaita, mutta Mtshalin tapaan monet ovat jääneet apua vaille, sillä he eivät kuulu mihinkään kauppiasyhdistykseen.
– En haluaisi tehdä tätä, mutta on se parempaa kuin vain istua ja odottaa. Lapseni ovat äitini luona, eivätkä he tiedä muuta kuin että työskentelen Beltbridgessä. Niin kauan kuin lähetän heille rahaa ja ruokaa, ei heidän muuta tarvitse tietääkään, Mtshali sanoo.
lehti 