Pirjo Hämäläinen
Entisaikain suomalaisille toukokuun ensimmäinen oli pappien muuttopäivä, mutta samalla se merkitsi kesän koittamista. Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla förstamai eli vappu otettiin vastaan riehakkaasti, mieluusti tapellen ja yltympäri huitoen. Osuva esimerkki tästä ovat tamperelaisten käsityöläisten ja tehtaalaisten taistelut, joita Kaisa Kirkko-Jaakkola on kuvannut.
Käsityöläisiä kutsuttiin kissoiksi ja tehtaalaisia vähemmän imartelevasti rotiksi. Vappuna kissat lopettivat työnsä aikaisemmin, lähtivät kuljeskelemaan kaupungille ja nauttivat vahvistuksekseen olutta. Kun rotat pääsivät vihdoin liittymään joukkoon, kissat olivat hyvässä laitamyötäisessä.
Joitakin nujakoita käytiin myös päivällä, mutta varsinainen näytös järjestettiin illansuussa Hevostorilla nykyisen Pyynikintorin vaiheilla. Yleisöä, nuorta ja vanhaa, seisoi ympärillä ja keskellä kissat ja rotat töykkivät toisiaan hiki päässä seipäillä. Kauniiksi lopuksi poliisi hajotti tavallisesti seurueen, joskin yleinen möykkä jatkui vielä myöhäisiin tunteihin.
Työnantajat eivät työläistensä edesottamuksista ilahtuneet. Vuodesta 1867 lähtien puuvillatehtaan portille ripustettiin vappuisin kyltti, jossa tappelijoita uhattiin sakolla ja irtisanomisella. Vuonna 1876 varoitus jäi kuitenkin syystä tai toisesta kiinnittämättä, joten työväki tulkitsi sen suoranaiseksi kehotukseksi rettelöintiin.
Samoihin aikoihin, vappuna niin ikään, puuvillatehtaan kankurit olivat ottaneet aamusta asti virkistystä pulloistaan ja alkoivat siitä rohkaistuneina vaatia loppupäivää vapaaksi. Patruuna Wilhelm von Nottbeck ei moiseen halunnut suostua vaan kutsui Tampereen koko esivallan tehtaan portille. Mutta työväkeä ei pysäytetty. Joukkovoimaa käyttäen kankurit ja muut työläiset mursivat portin, kaappasivat patruunan ja esivallan ja kantoivat nämä hurraata huutaen Kauppatorille saakka.
Tarinan todenperäisyyttä on epäilty, mutta jotakin portilla varmasti tapahtui. Sanattomasta sopimuksesta työt oli lopetettu vappuna aiemmin, joskus jopa puolenpäivän maissa, mutta von Nottbeck ei tappeluiden tai ahneutensa takia halunnut pitää perinteestä kiinni. Virallinen vapaapäivä vapusta tuli vasta paljon myöhemmin, vuonna 1944.
Juopottelun synti oli Tampereella hyvin tiedossa ja niinpä tehtaisiin perustettiin Kirkko-Jaakkolan mukaan kohtuuden seuroja ja Finlaysonille pestattiin oikea viinapoliisi. Työväenyhdistyksessä alkoholiin suhtauduttiin niin ikään karsaasti: raittiusliikkeen ja työväenliikkeen tavoitteet olivat pitkälti yhteneväiset.
Vuonna 1898 syntyneessä juomalakkoliikkeessä juopottelu nähtiin kapitalistisen riistojärjestelmän aiheuttamana ongelmana, jonka ratkaisisi vain täydellinen kieltolaki. Tampereella lakko käynnistettiin vappuna valtavalla juhlalla, jonne työväenyhdistyksen jäsenet marssivat punaiset ruusukkeet rinnassa.
Kulkueessa oli mukana myös ammattiosastojen lippuja, mutta kun muurareilla ei ollut sellaista käytössään, he nostivat ilmaan Työmies-lehden. Kaikkiaan juhlapaikalle, Järvensivun harjulle, kokoontui yli kymmenentuhatta ryyppäämiseen kyllästynyttä lakkolaista.
Tämä oli liian komeaa ollakseen totta eikä innostus kauan kestänytkään. Jatkossa Tampereen työväenyhdistys keskittyi kesäkuisiin kävelyretkiin, mutta Helsingissä oli jo vuonna 1890 otettu askel kohti poliittista vappua.
Kirjatyöntekijät olivat päässeet työnsä ansiosta tutustumaan Pariisissa vuonna 1889 aloittaneen Toisen internationaalin päätöksiin, joihin kuului seuraavan vapun omistaminen Yhdysvaltain mielenosoituksissa kuolleiden ja niiden johdosta hirtettyjen muistolle, joten päivän koitettua he suuntasivat taistelutahtoisina kohti Korkeasaarta.
Yhdysvalloissa oli kyse kahdeksan tunnin työpäivästä ja sama ajatus väikkyi myös kirjatyöntekijöiden mielessä. Korkeasaaren laivaretki oli kuitenkin pientä verrattuna Ruotsin, Norjan ja Tanskan tapahtumiin. Näissä maissa vappua 1890 juhlistettiin jo suurin ulkoilmatilaisuuksin ja kulkuein, joihin osallistui tuhansia ihmisiä.
Suurlakko pani tamperelaisiin vauhtia. Vappuaamuna 1905 työväki kerääntyi Kauppatorille ja lähti marssimaan soittokunnan säestyksellä ja standaarit liehuen Termopylen kentälle. Perillä laulettiin Internationaali, vaadittiin kahdeksan tunnin työpäivää ja huudettiin eläköötä.
Tämä oli myöhemminkin tuttu kaava, mutta mitä pidemmälle vuosisata eteni, sitä enemmän rajoituksia alkoi ilmaantua. Vuonna 1912 kenraalikuvernööri kielsi mielenosoitusliput ja valtiollisten aiheiden käsittelyn ja seuraavana vuonna poliisimestari päätti, ettei Kauppatorilla saanut kokoontua kirkonmenojen aikana.
Soittoa ja laulua ei julkisilla paikoilla enää sallittu, mutta kun vuoden 1913 vappukulkue ohitti työväenyhdistyksen talon, sen avonaisista ikkunoista kantautuivat Marseljeesin sävelet. Yhdistyksen oma soittokunta onnistui näin kiertämään määräyksiä.
Vuonna 1915 oli voimassa mielenosoitus- ja puhekielto, minkä johdosta tyydyttiin seuraamaan näytöskappaletta. Samanlainen kutistettu juhla oli vuorossa vuonna 1916, sillä vapun ulkoilmatilaisuudet olivat tyystin kiellettyjä.
Yrjö Mäkelinin aloitteesta Tampereella myytiin vuodesta 1903 lähtien vappumerkkejä, punaisia rosetteja, jotka symboloivat vaatimusta yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, ja sittemmin sosialidemokraattisen puolueen merkkejä. Kenraalikuvernööriä tapa ei miellyttänyt: vuonna 1912 Kansan Lehden kirjakaupasta takavarikoitiin pieni merkkierä ja asia vietiin raastuvanoikeuteen. Kun joku tohti vielä seuraavanakin vappuna pitää merkkiä rinnassa, viranomaiset käynnistivät ankarat kuulustelut.
Vapulle tyypillinen alkoholin käyttö häiriintyi Tampereella jo vuonna 1903, kun kaupunkiin julistettiin totaalinen viinanmyyntikielto, joka kesti vuoteen 1905. Uudelleen ongelmaan tartuttiin vuonna 1907, jolloin viinaa ei kaupiteltu vappuna eikä sen aattona. Kansan Lehdessä julkaistun uutisen mukaan muuan raittiusmies oli päättänyt tarttua toimeen ja valokuvata viinakaupassa ennen vappua ja sen jälkeen asioivat saadakseen materiaalia tilastointia varten, kuten hän selitti.
Kieltoja riitti jatkossakin. Vuoden 1911 vappuna läänin kuvernööri iski suoraan kansan syvimpiin kerroksiin ja esti mallasjuomien anniskelun kolmannen luokan ravintoloissa. Vuonna 1914 kielto koski kaikkia väkijuomia sillä poikkeuksella, että ensimmäisen luokan ravintoloissa hienostuneita viinaksia sai nauttia ruokailun yhteydessä.
Alkoholi oli olennainen osa vappukulttuuria, mutta muutakin oli toki tarjolla. Simaa alettiin valmistaa 1700-luvun mittaan kartanoissa, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla yksi jos toinen juomatehdas otti sen valikoimiinsa. ”Sampanja simaa, citrona simaa sekä tavallista simaa myy Emil Renfors”, tamperelaisessa Aamulehdessä mainostettiin ennen vappua 1882.
Välillä terminologia oli hiukan horjuvaa. Simaa saatettiin kutsua myös medeksi, mikä on ymmärrettävää, sillä sekä sima että mesi viittaavat hunajaan, juoman alkuperäiseen mausteaineeseen.
Mutta mitä olivat struvit? Ne olivat tietenkin tippaleipiä, noita rasvassa keitettyjä kummajaisia, jotka muistuttavat lähinnä linnunpesiä. Vintiöillä eli vindböideleillä tarkoitettiin puolestaan tuulihattuja. Niillä olisi ollut hyvät mahdollisuudet juurtua vapun perinteisiin, mutta jostakin syystä Suomen kansa käänsi niille selkänsä.
Vappu avaa kesäkauden monessakin mielessä, mutta Suomen ilmastossa sen ajankohta on kiistatta kovin varhainen. Lukuisat ovat ne kerrat, jolloin kylmä viima on piiskannut juhlijoiden harteita ja katseet ovat suuntautuneet lumikuurojen pelossa kohti taivasta.
Lehdissä esiintyi 1900-luvun alussa kirjoituksia, joissa ehdotettiin kesän aloitusjuhlan siirtämistä toukokuun kolmanteentoista eli Flooran päivään. Sää oli silloin suotuisampi ja perinteet olivat kaiken kaikkiaan kunniakkaammat. Kun vappu liittyi eräiden mielestä ikävällä tavalla työväestön nousuun, Flooran päivänä vuonna 1848 ylioppilaat, Suomen toivot, olivat kokoontuneet Kumtähden kentälle ja kajauttaneet ilmoille Maamme-laulun.
Toinen vaihtoehto oli Snellmanin päivä toukokuun kahdentenatoista. Akateeminen Karjala-Seura tarjosi tätä ylioppilaille vuonna 1925, mutta ajatus ei saanut kannatusta. Vapulla oli jo niin vahva asema, etteivät isänmaallisimmatkaan tahot kyenneet sitä enää horjuttamaan.
lehti 