Ketä hävettää? Minua. Kenen pitäisi hävetä? Minun puolueeni.
Vasemmistoliitto rakensi eurovaaleihin mielikuvakampanjan. Enkeleitä, piruja ja omaatuntoa. Ihan siistii, jees. Hyvännäköistäkin.
Mutta mitä sanottiin? Mitä kerrottiin? Ei mitään. Mihin vastattiin? Ei mihinkään. Ehdokkaat sanoivat paljonkin, mutta ei kukaan puolueen äänellä eikä tukemana. Ei edes äänestäjien, mikä tuli vaalituloksessakin itku silmässä nähtyä.
Markus Mustajärvi ja Esko Seppänen olivat vaihtamassa Vasemmistoliitolle puheenjohtajaa jopa messiaaniseen sävyyn. Martti Korhonen kantoi vastuunsa ja erosi. Mutta muitakin näkyviä ratkaisuja tarvitaan. Se puolueen jäsen, joka on valmis heittämään ensimmäisen – ja isoimman – kiven eli kaatamaan eurovaalituloksen yksin Korhosen niskaan, katsokoon peiliin ja todella syvälle.
Kun vasurit epäonnistuvat, syyllisten etsiminen on perinteisesti ollut kiireellisempää ja tärkeämpää kuin omien, tehtyjen virheiden tunnistaminen. Niin on nytkin.
Puolueen julkisivuremontilla on välitön kiire. Puolueohjelman rakennustyö on hitaampaa ja hankalampaa kuin puheenjohtajan vaihto, mutta lähtökohtana on oltava se, että puolue vastaa siihen huutoon ja niihin kysymyksiin, mitä eurovaalien yhteydessäkin on kuultu – ja tajuaa, mitä yhteiskunnassa oikeasti tapahtuu.
Nyt on kiire. Täytyy löytyä vastauksia ympäripyöreyksien sijasta. Ei auta enää kosmetiikka –eivät enkelit eivätkä pirut – eikä edes omatunto.
Vasemmistopuolueiden yhdistymistä ovat ajaneet vankasti ay-taustaiset, keski-ikäiset (enimmäkseen) miehet. Vasemmistoliitto on demarien tavoin näkyvä tekijä SAK:laisen järjestelmän ylläpitämisessä.
Tällä vuosituhannella pitäisi kuitenkin ay-järjestöjen hallitsemien puolueiden jo olla historiaa – ja myös puolueiden ohjaileman ay-liikkeen. Työntekijät liittyvät aktiivisesti työttömyyskassaan, mutteivät välttämättä ammattiliittoon. Todellisuus ja työttömyydenpelko tähän pakottavat, eivätkä mitkään aatteelliset ihanteet.
Vuoden päästä puoluekokouksessa on aika lähettää ”tuoretta verta hihinalle” enemmänkin kuin vain puheenjohtaja.
Löytyykö vanhoista vasemmistolaisista uskallusta valita uusia nuoria päättäjiä puolueelle ennen kuin on liian myöhäistä? Onko uskallusta myöntää, että nuoret tekevät tulevaisuuden ja antaa siihen tilaisuus?
Ilman nuorisoa ei ole kapinaa. Ilman kapinaa ei tapahdu edistystä. Ilman edistystä ei ole vallankumousta. Ilman vallankumousta – mitä jää jäljelle? Ehkä kasa lihavia luurankoja. Eikä mikään muutu.
Vasemmistonuoret ovat tuoneet vanhan kunnon proletariaatin rinnalle termin prekariaatti. Työväenluokan oheen ovat ilmestyneet pätkätyöläiset, opiskelijat tai ihmiset, jotka ovat muuten epävarmoja toimeentulostaan. Vasemmistonuoret ovat myös näkyvästi ajaneet kansalaispalkkaa, mitä Vasemmistoliitto puolueena ei ole yhty- eikä ryhtynyt kannattamaan.
Eurovaalitulokseen tyytymätön vasemmistonuoriso myös onneksi järjestää peiliinkatsomisporukoita ympäri Suomen. Vaikkapa Pikkuparlamentin Kansalaisinfossa Helsingissä keskustellaan siitä, minkälaista uutta Vasemmistoliittoa haluat olla rakentamassa?
Mikäli näistä tilaisuuksista edes jotain sanomaa kantautuu puoluehallitukseen ja -valtuustoon, ja se aiheuttaa toimenpiteitä, olemme astuneet askeleen eteenpäin.
Kuka tässä oikein onkaan köyhien puolella?
uutiskirje 
