Kaikista jääkiekossa koetuista nöyryytyksistä huolimatta ruotsalaisia on pakko ihailla. Ei riitä, että he kirjoittavat tätä nykyä maailman parhaat dekkarit. Lisäksi he tekevät niistä aivan loistavia elokuvia ja tv-sovituksia.
Wallanderit ja Beckit ovat ruotsalaisten dekkarien lippulaiva sekä kirjoina että tv-sarjoina.
Henning Mankellin sarjaan perustuvia tv-elokuvia on FST:ssä esitetty pitkin kevättä ja alkukesää. Rolf Lassgårdin ilmiömäistä eläytymistä komisario Wallanderiksi saadaan ihailla vielä ensi tiistaina, kun Palomuurista nähdään jälkimmäinen osa.
Mutta ei hätää. Jo heti seuraavana päivänä Rolf Lassgård tulee ruutuun Nelosella, tällä kertaa kuumapääpoliisi Gunvald Larssonina alkuperäisiin Beck-kirjoihin perustuvassa tv-elokuvien sarjassa.
Makuja on monia, mutta kyllä tämän vanhemman sarjan Gösta Ekman vastaa uudemman Peter Haberia paremmin sitä mielikuvaa komisario Beckistä, jonka Maj Sjöwall ja Per Wahlöö loivat vuosina 1965–1975 ilmestyneessä kymmenosaisessa romaanisarjassaan. Sellainen vanhempi, hyvin väsynyt poliisimies Beck on.
Rolf Lassgårdkin tuntuu aidommalta Gunvaldilta kuin Mikael Persbrand, mutta ehkä kyynisen ja kovapintaisen poliisin päivitys tällä tavalla 2000-luvulle kuuluu asiaan.
Sjöwallin ja Wahlöön romaanisarja loi perustan sille buumille, mitä pohjoismainen dekkari on elänyt jo toistakymmentä vuotta. He osoittivat, ettei dekkareissa välttämättä ole kiinnostavinta, kuka sen teki, vaan miksi hän sen teki. Vastauskin kirjoissa on selvä: kapitalismi alistaa ihmiset pelkäksi työvoimaksi ja kuluttajiksi. Jotkut toteuttavat sitten haaveitaan kapitalististen viidakonlakien mukaan normaalin liike-elämän vasenta kättä käyttäen.
Sarja alkoi ja tv-elokuvien sarja alkaa Roseanna-nimisellä tarinalla, josta näin jälkikäteen ajatellen ei voinut päätellä, mikä merkkipaalu dekkarien historiassa oli tulossa. Götan kanavasta löytyvän turistinaisen murhatutkimukset ovat vielä melko tavallista poliisiromaania.
Nopeasti kirjoittajakaksikko politisoitui. Neljännestä romaanista Bussimurha lähtien kirjojen teemat alkoivat olla täynnä kapitalismikritiikkiä. Ruotsalaisen kapitalistisen näennäisdemokratian huonoudesta luennoidaan siinä määrin, että nyt uudelleen luettuina kirjat tuntuvat jo pikkuisen koomisilta. Se sama hyvinvointivaltiota rakentava Ruotsi kun oli suomalaiselle vasemmistolle esikuva eikä kapitalistinen helvetti.
Sarjan päättävät Poliisimurha ja Terroristit vievät yhteiskunnan mielipuolisuuden kuvauksen jo aivan omalle tasolleen. Varsinkin Terroristit on vuosien vieriessä vain parantunut, kun todellisuus on alkanut muistuttaa koko ajan enemmän fiktiota. Poliisimurha on varsin uskollisesti sovitettu 5. elokuuta nähtäväksi elokuvaksi. Terroristien teemat sen sijaan on valitettavasti onnistuttu häivyttämään taka-alalle siitä sovitetussa elokuvassa Tukholman maraton (12.8.).
Maj Sjöwall ja Per Wahlöö eivät heti saaneet seuraajia työlleen. Yksi ensimmäisistä oli toimittaja Jan Guillou, joka aloitti ruotsalaisesta superagentista Carl Hamiltonista kertovan sarjansa vuonna 1986.
Sarjaa ei valitettavasti ole vieläkään suomennettu kokonaan. Se ei aikoinaan myynyt ilmeisesti siksi, että suomalaisten (miesten) oli mahdotonta hyväksyä kenenkään ruotsalaisen olevan James Bondin kaltainen taituri.
Bond-vertaus on tässä yhteydessä vähän huono. Hamiltonit ovat vakavia poliittisia jännäreitä, jotka usein peilaavat Läh-idän tilannetta palestiinalaisille myönteisestä vinkkelistä.
Kansainvälisen ruotsalaisen dekkaribuumin käynnisti Henning Mankell, joka parikymmenvuotisen kirjailijanuran jälkeen esitteli komisario Wallanderin vuonna 1991. Wallander-sarja ei ole yhtä osoittelevasti poliittinen kuin Beckit. Siksi se kestäneekin paremmin aikaa.
Wallandereista tehty neliosainen Viides nainen päättyi FST:llä viime viikolla. Kyseessä oli yleensäkin yksi kaikkien aikojen parhaista rikossarjoista. Naisia pahoinpiteleviä miehiä murhataan raa´asti. Jokainen ikään kuin saa ansionsa mukaan kostonenkeliltä. Rakeinen kuvaus tavoitti ällistyttävän murhasarjan kanssa hapuilevan rikostutkinnan tunnelman. Kurt Wallanderin yksityiset onnen ja surun hetket liittyivät saumattomasti kokonaisuuteen.
Kummallisinta tässä on se, että Suomessakin suursuositun komisarion tarinalla oli enimmilläänkin selvästi alle 100 000 katsojaa. Nelosen uus-Beckejä katsoi yli nelinkertainen määrä. Onko ruotsinkielinen FST laatuohjelmien hautausmaa?
uutiskirje 