Mitä enemmän kauppamerenkulku kasvaa, sitä suuremmaksi nousee tulokaslajien meriekosysteemeille aiheuttama riski. Ekosysteemi voi muuttua rakenteellisesti. Laji voi tulla toiselta puolelta maapalloa alusten painolastivesien mukana.
Suomen WWF ei ole kattojärjestönsä Maailman Luonnonsäätiön tapaan suotta huolestunut tulokaslajeista. Amerikan kampamaneetti esimerkiksi on romahduttanut Mustanmeren sardelli- ja kilohailikannat, ja osaltaan merialueen kalastuksen. Pelkästään Saksassa arvioidaan villasaksiravun aiheuttaneen 80 miljoonan euron kustannukset.
Meille tullut amerikansukasmato on muuttanut pohjaeläinten lajistosuhteet dramaattisesti. Se teki aggressiivisen ”maihinnousun”. Atlantin tällä puolella vuonna 1983 ensimmäisen kerran tavattu laji oli meillä yleinen pohjaeläin jo kolme vuotta myöhemmin.
Petovesikirppu tavattiin ensimmäisen kerran Riianlahdella vuonna 1992 ja Suomenlahdelle se oli ehtinyt 1995. Vesikirppu likaa pyydykset ja vähentää näin kalansaaliita.
Vielä kymmenisen vuotta sitten tulokaslajeista ei meillä puhuttu vakavaan sävyyn tiedepiirejä lukuun ottamatta. Nyt on alettu puhua.
Kaikkiaan 70 lajia on jäänyt Itämeren pysyviksi asukeiksi ainakin johonkin osaan sisämerta. Se on paljon suhteutettuna Itämeren vähäiseen lajimäärään. Luonnon monimuotoisuutta voi horjuttaa helposti. Tulokaslajit eivät ole vain jokin kaukainen merien takainen ongelma. Se on täällä.
Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO hyväksyi vuonna 2004 alusten painovesiä koskevan sopimuksen. Maailman suurista merenkulkuvaltioista vain yksi, Liberia, on ratifioinut sen. IMO:n ympäristökomitea aloitti kokouksensa eilen Lontoossa. Toivoa sopii asian nytkähtävän eteenpäin.
Yhtenäisten ympäristöjärjestelmien luominen on pitkässä juoksussa merenkulun yleinen etu. Olkoon kyse vieraslajeista, jätevesistä tai pakokaasuista, saman kaltainen kohtelu jokaista toimijaa kohtaan tervehdyttää karsien ympäristönsuojelun puliveivareita alalta pois. Helppo tehtävä se ei ole.
uutiskirje 
