Se oli maailman suurin ryöstö.
Neuvostoliiton kaaduttua Ukrainaan, mahdollisen Naton vastaisen sodan etulinjaan, jäi isännättömiksi 800 000 neuvostosotilaalle varattuja aseita tonneittain ja taas tonneittain. Niitä riitti AK-47-rynnäkkökivääreistä taisteluhelikoptereihin, ohjuksiin ja panssareihin. Joku varasti niitä sotilaiden ja viranomaisten suosiollisella avustuksella Ukrainan parlamentin arvion mukaan 32 miljardin dollarin arvosta vuosina 1992–1998. Huonosti palkatut ukrainalaissotilaat ”hukkasivat” aseitaan ja komentajat tekivät isompaa bisnestä.
Jos esimerkiksi AK-47:n luodin markkinahinta oli 80 senttiä, niin upseeri myi sen ”yksityiselle osapuolelle” 20:llä, mutta kirjasi kauppahinnaksi 8 senttiä. Hänen oma voittonsa oli 12 senttiä luodilta ja yksityinen sai sen, mitä pystyi 20:n ja 80:n sentin erotuksesta myydessään luodin eteenpäin.
Maailmassa on yksi ase kahtatoista ihmistä kohden. Aseiden salakuljettajien tehtävänä on aseistaa ne yksitoista muuta.
Human Rights Watchin tekemän selvityksen mukaan aseita katosi niin paljon ja aseiden viennissä tarvittavia todistuksia väärennettiin siinä määrin, että myös Ukrainan viranomaisten täytyi olla pelissä mukana presidentti Leonid Kutshman kaudella. Kutshma myös hautasi parlamentaarisen selvityksen jättipuhalluksesta, mutta yhden komitean jäsenen tekemä lyhennelmä toimitettiin länsimaisille tiedotusvälineille. Sen jälkeen kyseinen parlamentaarikko sai luodin jalkaansa.
Elokuva, joka onkin totta
Aseille oli 1990-luvulla kysyntää Euroopassa ja Afrikassa. Yksityisten asekauppiaiden käsiin päätyneestä miljardiomaisuudesta suuri osa myytiin laittomilla markkinoilla Jugoslavian hajoamissotia käyneille armeijoille ja afrikkalaisille sotapäälliköille, joista Liberian presidentti Charles Taylor oli tärkein. Hänen kauttaan laittomilla aseilla tapettiin liberialaisten siviilien lisäksi siviilejä myös Sierra Leonen yli kymmenen vuotta kestäneessä sisällissodassa.
Aseiden salakuljetuksesta kertoo Andrew Niccollin elokuva Lord of War. Tarina on niin kuuma, että rahoitus elokuvaan piti hankkia Hollywoodin studioiden ulkopuolelta. Elokuvan kerrottiin perustuvan tositapahtumiin, mutta hätkähdyttävästi se on täyttä totta lähes kokonaan. Salakuljettaja Juri Orlovin hahmo on rakennettu viidestä maailman tunnetuimmasta yksityisestä asekauppiaasta ja suurin osa sen tapahtumista on tapahtunut oikeastikin salakuljetuksen pyörteissä.
Lord of War esitetään lauantaina 20. helmikuuta MTV3-kanavalla kello 22.30.
Pienaseet tuottavat joukkotuhoa joka vuosi
Elokuvan asekauppias Juri Orlov ei ole sattumalta syntyisin Ukrainasta. Yksi hänen esikuvistaan on ukrainalaissyntyinen Leonid Minin ja Ukrainasta tuli 1990-luvulla maailman johtava laittomien aseiden lähde. Vuosikymmenen lopulla myös laillisesta asekaupasta tuli maalle iso vientiala.
Vaikka joukkotuhoaseista puhutaan paljon, niin todellista joukkotuhoa saavat aikaan tässä ja nyt pienaseet. Amnesty Internationalin mukaan maailmassa on 639 miljoonaa asetta ja joka vuosi valmistetaan kahdeksan miljoonaa lisää. Joka vuosi noin puoli miljoonaa miestä, naista ja lasta kuolee aseellisen väkivallan uhrina.
Mutta kuten Juri Orlov elokuvassa sanoo: Maailmassa on yksi ase kahtatoista ihmistä kohden. Aseiden salakuljettajien tehtävänä on aseistaa ne yksitoista muuta.
Reitit selvisivät Mininin papereista
Laittoman asekaupan reittien, avainhenkilöiden ja toimintatapojen jäljille päästiin Sierra Leonen sisällissodan kautta. Veriset tapahtumat huipentuivat tammikuussa 1999, kun Liberian Charles Taylorin tukemat kapinalliset valtasivat pääkaupunki Freetownin. Kolmen viikon aikana he tappoivat 4 000 ihmistä, raiskasivat naisia ja pakottivat lapsia joukkoihinsa. Taylorin aseistamien RUF-sissien tavaramerkki oli käsien ja jalkojen katkaiseminen ihmisiltä, joita he pitivät vastustajinaan.
Vastauksena väkivaltaan YK aloitti Sierra Leonessa suuren rauhanturvaoperaation. Rauhanturvaajien lisäksi maahan lähetettiin tutkijoita selvittämään, miten ja mistä Sierra Leoneen virtasi aseita huolimatta siitä, että se oli YK:n asettamassa aseidenvientikiellossa.
Tutkijat pääsivät jäljille Italian kautta. Italian poliisi oli elokuussa 2000 pidättänyt Milanossa ukrainalaisen liikemiehen Leonid Mininin. Hänen hotellihuoneestaan löytyi kokaiinia, neljä prostituoitua, 35 000 dollaria käteistä, puolen miljoonan dollarin arvosta timantteja sekä 1 500 asiakirjaa, jotka käsittelivät Mininin bisneksiä. Niihin kuuluivat öljy, timantit, puutavara sekä aseiden kuljetus Afrikkaan.
YK:n tutkija, belgialainen Johan Peleman selvitti Leonid Mininin papereista tämän yhtiön omistaman lentokoneen tiedot. Minin oli ostanut amerikkalaiselle Seattle Supersonics -koripallojoukkueelle kuuluneen lentokoneen. Lentokoneen rekisteröintitunnus oli VP-CLM ja sillä tunnuksella lentäneen koneen tiedettiin tehneen useita matkoja Liberiaan.
Laillisesti Burkina Fasoon, laittomasti Liberiaan
Kuvio kulki niin, että aselasti lähti laillisin paperein Ukrainasta Burkina Fasoon. Lastina oli 68 tonnia aseita kranaatinheittimistä AK-47-rynnäkkökivääreihin.
Burkina Fasossa aselastit siirrettiin toiseen lentokoneeseen, joka teki useita matkoja Liberiaan ja takaisin. Mutta Pelemanilla ei ollut todisteita, että kyseessä oli Leonid Mininin kone ja että sillä kuljetettiin edelleen juuri Ukrainasta lähtenyttä aselastia.
Kunnes sattuma puuttui peliin.
Johan Peleman löysi VP-CLM -lentokoneen pilotin.
Ja kohta löytyi myös valokuva, jossa Seattle Supersonics -tunnusta pyrstössään edelleen kantavaan lentokoneeseen lastataan aseita ja ammuksia. Ja kuvassa lastausta valvomassa on Liberian presidentin Charles Taylorin neuvonantaja Joe Toah. Salakuljettajilla oli niin kova kiire, ettei lentokoneen edellisen omistajan tunnuksia oltu ehditty maalata piiloon.
Mutta jo lentokoneen pilotti oli vahvistanut YK:n tutkijoille kaiken. Hän oli lennättänyt eräänkin tietyn aselastin Liberiaan kaksi päivää ennen joulua 1998, vain kaksi viikkoa ennen Sierra Leonen Freetownin verilöylyä.
Verilöylyn alettua eräs miehistön jäsen soitti pilotille ja kehotti katsomaan uutiskanava CNN:ää, jossa kerrottiin raaoista taisteluista pääkaupungin kaduilla. Pilotilla ei ollut epäilystäkään siitä, mihin hänen Charles Taylorille toimittamansa aseet olivat edelleen kulkeutuneet. Taylor myi aseet edelleen sierraleonelaisille RUF-sisseille, jotka maksoivat kaupat ”veritimanteilla.”
– Ajattelimme, että voi ei, näin siinä sitten kävi. Sitten aloimme miehistön kesken jutella, että tässä on todellakin jotain mätää, lentäjä kertoi toukokuussa 2002 amerikkalaisen Frontline-dokumenttisarjan ohjelmassa.
”Minä olin Liberian hallituksella töissä”
Ja näin päästäänkin salakuljetuksen Suomi-yhteyteen.
Lentäjä oli suomalainen Jorma Ijäs, joka oli aiemmin ollut Leonid Mininin palveluksessa.
Viikkolehti tavoitti Jorma Ijäksen kotoaan Etelä-Euroopasta. Hän kertoo lentävänsä nykyään suihkukonetta yksityishenkilölle ja asuvansa puolet vuodesta Australiassa ja Uudessa Seelannissa, toisen puolen Euroopassa. Suomesta hän lähti jo vuonna 1978, kun lentäjälle ei silloin ollut töitä tarjolla kotimaassa.
– Samalla reissulla tässä ollaan edelleen.
Jorma Ijäs kertoo olleensa amerikkalaisella yhtiöllä töissä, kun hän tapasi Leonid Mininin. Amerikkalaiset myivät lentokoneen Italiaan ja ostaja oli Mininin yhtiö, tai ainakin Minin oli osakkaana lentokoneen ostaneessa yhtiössä. Ijäs sanoo, että kyseessä oli normaali kauppa eikä hänen tarvinnutkaan tietää kaikkia taustoja ostajasta. Tämä tapahtui hänen muistinsa mukaan vuonna 1992.
Jorma Ijäs väittää edelleen, ettei Leonid Minin kuljettanut aseita Afrikkaan. YK:n tutkijat olivat toista mieltä. Heidän tutkimusraporttinsa mukaan Minin oli vuonna 1998 tullut osakkaaksi trooppista puutavaraa Afrikasta välittävään bisnekseen, mutta sitä ei voinut menestyksellisesti harjoittaa ilman hyviä suhteita Liberian presidenttiin Charles Tayloriin. Ja ne solmittiin kuljettamalla hänelle aseita ohi YK:n jo vuonna 1992 asettaman saarron.
Tarkkaan ottaen Jorma Ijäs ei tehnyt töitä Leonid Mininille. Lentokone myytiin Liberian hallitukselle ja Ijäskin siirtyi lentäjäksi Liberian hallituksen palvelukseen vuodeksi 1998.
– Minin oli myynyt koneen Liberiaan ja minä olin sen mukana kouluttamassa väkeä ja lentämässä ensimmäisen vuoden. Ja sitähän lennettiin, mitä he tarvitsivat. En minä tiedä, oliko siellä aseita vai mitä. Kyllä kai siellä sitten on ollut, hän sanoo vältellen.
”Siinä vaiheessa ei enää kieltäydytty”
Jotain tietoa lastien luonteesta oli, Ijäs myöntää. Mutta ei heti aluksi. Hän kertoo, ettei tiennyt työn aloittaessaan, mitä lentäminen pitää sisällään. Ja kun tiesi, niin sitten oli myöhäistä kieltäytyä.
– Se on vähän sellainen asia, ettei siinä vaiheessa, kun ollaan jonkun hallituksen hommissa, enää sanota, että en voikaan lentää tuota enkä tätä. Siinä vaiheessa jos kieltäydyt, niin olet päätä lyhyempi. Se on parasta, että väistelet sitten siellä ilmassa mitä väistelet.
Mutta Ijäs väittää, ettei missään tapauksessa ole salakuljettanut mitään.
– Ne on lennetty toiselta hallitukselta toiselle. Ei se ole sen kummallisempaa kuin jos Suomen ilmavoimat ajaa muutaman kranaatin johonkin.
Paitsi että Suomen ilmavoimat ei lennä kranaatteja maahan, joka on asetettu aseidenvientikieltoon.
Jorma Ijäksen työ Liberian hallituksen palveluksessa päättyi potkuihin.
– Minuthan lopulta potkaistiin helvettiin, kun en viitsinyt lentää sellaisella lentokoneella, joka ei ollut lentokunnossa. Kone oli huollossa Englannissa ja minun olisi pitänyt ottaa se sieltä kesken pois ja lähteä lentämään. Kun mä siitä kieltäydyin, niin minulle sanottiin, ettei minua tarvita enää.
Tässä vaiheessa Leonid Mininillä ei Ijäksen mukaan ollut enää mitään tekemistä lentokoneen ja lentojen kanssa. Miehen hän sanoo tuntevansa edelleen.
Jorma Ijästä ei ole epäilty eikä syytetty mistään laittomuuksista. YK:n tutkijat kuulivat häntä ainoastaan asiantuntijana ja todistajana.
Taylor vangittuna, Minin vapaana
Leonid Mininin bisnekset Liberian hallituksen kanssa päättyivät YK:n mukaan vuonna 1999.
Charles Taylor joutui pakenemaan taistelujen jälkeen Liberiasta elokuussa 2003. Liberiassa pidettiin presidentinvaalit syksyllä 2005 ja voittajaksi selviytyi Maailmanpankin ekonomisti Ellen Johnson-Sirleaf, josta tuli samalla myös Afrikan ensimmäinen naispresidentti.
Taylorin pakomatka päättyi maaliskuun 2006 lopussa pidätykseen Nigeriassa. Häntä odottaa syyte YK:n sotarikostuomioistuimessa.
Leonid Mininiä syytettiin kesäkuussa 2001 Italiassa aseiden salakuljetuksesta. Vuonna 2003 oikeus totesi, ettei todisteita häntä vastaan ole ja Minin vapautettiin.
Leonid Minin on nykyisin Israelin kansalainen. Pidätettäessä hänellä oli myös entisen Neuvostoliiton, Venäjän, Saksan ja Bolivian passit.
Minin-Liberia -yhteyteen liittyy toinenkin suomalainen. Helsingin Sanomat kertoi kesällä 2002, että Leonid Minin ja Sveitsissä ja Turkissa asuva liikemies Erkki Tammivuori olivat vaihdelleet telefaxeja vuonna 1999 koskien yhteisiä liiketoimia Liberiassa. Tammivuoren nimi mainitaan myös YK:n tutkimusryhmän raportissa.
Tammivuori sanoi lehdessä tavanneensa Liberian presidentin Charles Taylorin, mutta mitään kauppoja ei syntynyt, koska liberialaisilla ei ollut rahaa. Ja neuvottelut koskivat hänen mukaansa trooppista puutavaraa, eivät aseita.
Aserajoituksista ei ole saatu sopimusta
Sillä välin laillinen ja laiton asekauppa ovat rehottaneet kaikki nämä vuodet. Kun asekaupan rajoituksista yritettiin YK:ssa viimeksi kesällä 2001 tehdä päätöksiä, Yhdysvaltain hallitus tyrmäsi kaikki asiaa koskevat sopimukset. Yhdysvaltain valtuuskuntaa silloin johtanut John Bolton, maansa edellinen YK-suurlähettiläs, perusteli kantaa sillä, että pienaserajoitukset uhkaavat amerikkalaisten perustuslaillista oikeutta kantaa asetta.
Control Arms -kampanjaa johtavat Amnesty ja Oxfam perustelevat sopimuksen tarvetta sillä, että maailmassa oli 57 sotilaallista konfliktia vuosina 1990–2001 ja vain kahdeksaan niistä pystyttiin sopimaan aseiden vientikiellosta. Ja niitäkin rikottiin yleisesti.
Niin sanottu sota terrorismia vastaan on vain lisännyt asekauppaa ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenmaat ovatkin maailman suurimpia asekauppiaita. Ne myyvät 88 prosenttia aseista. Vuosina 1998–2001 Yhdysvallat, Britannia ja Ranska saivat kehitysmaista vientituloja asekaupasta enemmän kuin ne antoivat kehitysapua.
Julkaistu Viikkolehdessä 21.4. 2006
uutiskirje 