Vilppu Kiljunen on manipuloinut Giuseppe Verdin Naamiohuvien ohjauksessaan oopperan päähenkilön Riccardon kovin Silvio Berlusconin oloiseksi. Hän on kosolti poliittista valtaa omaava mediamiljonääri ja playboy, joka omistaa tarkoitusperiinsä sopivan mitään häpeämättömän tv-kanavan.
Kustaa III:n hovi Tukholmassa on Kansallisoopperassa muuntunut italialaiseksi tv-studioksi, jossa kaikki keinot ovat sallittuja viihteen uhrialttarilla.
Riccardo rakastaa parhaan ystävän Renaton vaimoa, mutta päättää lähettää avioparin ulkomaille välttyäkseen kiusaukselta. Asiat saavat kuitenkin julman käänteen, kun Renato saa vihiä asiasta.
Esirippu on valtava tv-ruutu, jolla pyörii parodiaa italialaisista viihde-ohjelmista.
Kiljusen ohjauksessa on ansionsa, mutta se vaikuttaa liiaksi ohjaaja Kasper Holtenin maaliskuussa Tampereella esitetyn Richard Wagnerin Lohengrinin toisinnolta sen nähneille. Moskovassa aiemmin esitetyssä Lohengrinissa päähenkilö on poliittisen ja julkisuuden pelikentän tuhattaituri Vladimir Putinin kaksoisolento.
Kiljusen ohjauksessa kaikki on esitystä, oopperan jokaiselle kohtaukselle rakentuu kekseliäästi formaatti tv-tarjonnasta.
Ulrica-noidan puheilla käynnistä rakentuu räväkkä tv-show. Renaton ja hänen vaimonsa Amelian murhankelmeästä perheriidasta hän rakentaa Doctor Phil -tyyliseen ihmissuhdeohjelmaan.
Irvokkaimmillaan median häikäilemätön rivous näyttäytyy, kun Amelia miehensä uhatessa tappaa hänet anelee lupaa viettää vielä hetken lapsensa kanssa. Sekin alistetaan kameroiden ristitulitukseen. Ohjaajan asetellessa lasta mieleisiinsä kuvakulmiin.
Lavastus on räikeä ja komea ja valaistus toimii upeasti. Esirippu on valtava tv-ruutu, jolla pyörii parodiaa italialaisista viihdeohjelmista.
Oopperan dramaattisessa ja komeassa loppukohtauksessa, futuristisissa naamiaisissa kaikki yrittävät ikuistaa kännykkäkameroihinsa kuvia murhatusta hallitsijasta. Se on makaaberin viihdeteollisuuden parodiaa parhaimmillaan.
Orkesterin johdolla oli niin kiireiset tempot, ettei Riccardon osan laulanut Giorgio Casciarri oikein ehtinyt menoon mukaan. Ajoittain hänen äänensä soi uljaasti ja näyttämöllisesti hän on mittatilaus työ. Mutta äänen hiljaisemmat ja matalat sävyt eivät kantaneet katsomoon saakka.
Sopraano Claire Rutter tulkitsi vahvalla intensiteetillä Amelian onnenhetkiä ja tuskaisia tunteita. Alkukankeuden jälkeen hän sai tulkintaansa varmuutta, kauneutta ja sävykkyyttä.
Ewa Wolak oli nainen paikallaan räväkkänä talkshow-emäntänä ja laulaa hyvin, ja Jorge Lagues petettynä aviomiehenä tunnevyöryineen tehtävänsä tasalla.
Karnevalistinen Naamiohuvien uutuustulkinta on onnistunut, ja yhteiskunnallisesti kantaa ottava. Viihdehuttua ironisoivaa tulkintaa seuraa mielenkiinnolla, mutta esityksen syvyys ja hienoin anti kumpuaa Verdin musiikin lumosta. Vallan ja julkisuden sekoittumista politiikassa ja median röyhkeää ansaintalogiikkaa on syytä tutkia ja tulkita taiteenkin keinoin. Siinä suhteessa kansallisoopperan esitys on polttavan ajankohtainen.
Suomen Kansallisooppera. Giuseppe Verdi: Naamiohuvit. Musiikinjohto: Alberto Hold-Garrido. Ohjaus: Vilppu Kiljunen. Lavastus: Sampo Pyhälä. Puvut: Piia Rinne, Noora Niinikoski.Valaistus: Kimmo Karjunen. Rooleissa Giorgio Casciarri, Jorge Lagunes, Claire Rutter, Ewa Wolak, Tiina Vahervaara, Olli Tuovinen, Nicholas Söderlund, Christian Juslin ja Klaus Pennanen. Suomen Kansallisoopperan orkesteri ja kuoro.
lehti 