Kolumni / Eilina Gusatinsky
Nyt puhun sosiaalisesta mediasta ja sen vaikutuksesta elämääni. Siis Facebookista.
Olen aina suhtautunut varauksellisesti virtuaaliseen kanssakäymiseen. Minusta ihmisten pitäisi tavata ja keskustella kasvotusten eikä tietokoneen kautta. Toisaalta nykyään elämänrytmi on niin dynaaminen, välimatkat valtavat (tarkoitan lähipiiriin kuuluvien mieltymystä muuttaa maasta toiseen), että erilaiset keinot pitää yhtä – kuten ilmaiset puhelut internetin kautta ja nopea chattailu – pikkuhiljaa tulevat osaksi arkea. Välillä tietysti harmittaa, ettei jää aikaa tapaamisille niiden kanssa, jotka pysyvät Suomessa tai jopa pääkaupunkiseudulla, mutta sehän on järjestelykysymys.
Esimerkiksi ilman Facebookia minulta ihan varmasti jäisivät huomioimatta erään kokoomuslaisen poliitikon maahanmuuttoa koskevat vuodatukset.
Facebook tuli elämääni vaivihkaa. Ystäväni pyysi minut mukaan. Liityin pyynnöstä, mutta en perehtynyt enkä välittänyt siitä. Alussa en kiinnittänyt paljon huomiota erilaisiin mahdollisuuksiin, joita siellä tarjotaan. Jopa kaveripyynnöt vahvistin alussa satunnaisesti ymmärtämättä mitä teen. Näin meni varmaan vuosi.
Tammikuun ensimmäisenä päivänä sain suruviestin ystävättäreni aikuisen lapsen kuolemasta. Surutyön ohella piti löytää lapsen ystäviä. Siinä ensimmäisen kerran huomasin, miten tärkeäksi sosiaalinen media voi tulla. Sen avulla tutustut uudella tavalla sinulle tärkeiden ihmisten elämään, opit ymmärtämään heitä ja heidän tekemisiään paremmin. Tietysti sillä edellytyksellä, että he käyttävät aktiivisesti tätä välinettä.
Tietysti kävin läpi myös oman äitiyden, suhteet oman poikani kanssa ja sen, kuinka hyvin tunnen heidän elämäänsä ja ystävänpiiriään. Toivoin myös, että heillekin tulee nyt tutummaksi minun maailmani, kiinnostukseni, ystäväni.
Aloin olla suhteellisen aktiivinen fb-käyttäjä. Puolen vuoden jälkeen huomasin, että ihan alussa vahvistin kaveripyynnön katsomatta kuka sen lähetti. Hän oli kurssikaveri Moskovasta, joka on asunut 20 vuotta USA:ssa ja viimeksi kuulin hänestä 12 vuotta sitten!
Sain takaisin elämääni ”kadotettuja” ystäviäni. Opin näkemään uudella tavalla vanhoja tuttuja ja löysin mielenkiintoisia ihmisiä, joiden ajatukset, huomautukset ja kommentit koen tärkeäksi. Huomasin myös, että jätin päivälehtien lukemisen vähemmälle – ystäväpiirissä on paljon erilaisia media-ammattilaisia, jotka pitävät huolen tietojen ja linkkien jakamisesta. Ei ole pelkoa jäädä yksipuolisen tiedonvälityksen varaan.
Kaverien mielenkiinnon kohteet ja vakaumukset ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi ilman Facebookia minulta ihan varmasti jäisivät huomioimatta erään kokoomuslaisen poliitikon maahanmuuttoa koskevat vuodatukset. Välillä on terveellistä kohdata suomalaista suomalaisempi kolmannen polven siirtolainen, jotta miettisi tarkkaan, miten kasvattaa omia lapsiaan.
Pidän myös tärkeänä, että virtuaalinen kanssakäyminen käydään omalla nimellä ja kuvalla. Siinä sekä kirjoittajat että lukijat kantavat vastuun sanoistaan eikä ole pelkoa törmätä ”viuhahtajaan”, ”fioon” tai ”buuriin”, jotka piiloutuvat nimimerkin taakse ja purkavat pelkonsa ja epäonnistumisensa aggressiivisella sanankäytöllä.
Täytyy tietysti pitää mielessä myös sosiaalisen median nurja puoli. Aikuisena osaa varoa henkilökohtaisista asioista puhumista, mutta nuorille se ei ole itsestäänselvyys. Se tekee heistä haavoittuvaisia, pettymyksille alttiitta. Mediassa on ollut useita varoittavia juttuja muun muassa siitä, miten jotkut harmittomilta tuntuvat asiat saattavat olla hyvinkin kiinnostavia myöhemmin. Tuskin kukaan jaksaa ajatella kymmeniä vuosia eteenpäin, mutta kannattaa kuitenkin muistaa, miten pitkään tieto säilyy palvelimella.
Vaarana on myös tietynlainen riippuvaisuus. Huomaan itse, miten odotan viimeisimpiä viestejä ”seinälleni” – uusia linkkejä, mietteitä tai hauskoja avauksia. Sekä tietysti kommentteja omille viesteille. Ihmeellistä, kirjoituksistani printtimediassa en odota palautteita – siis totta kai odotan, mutta olen tottunut siihen, ettei niitä yleensä tule. Netissä taas kynnys kommentoida, kannustaa tai rakentavasti kritisoida on paljon matalampi, jos kyseessä on omalla nimellä esiintyminen. Sen lisäksi itselle tärkeistä asioista pystyy puhumaan isommalle joukolle. Ainakin näennäisesti vaikuttavuus on suurempi, jos monet erilaiset ihmiset päättävät jakaa tietoa eteenpäin.
Miksi kirjoitin sosiaalisesta mediasta? Haluaisin uskoa, että siitä voisi tulla tehokas väline hyvinvoinnin pelastamiseen. Siellä on helpompi paljastaa manipulointiyritykset – sellaisiahan on ja tule olemaan näin vaalien lähestyessä.
Toiseksi sen kautta tieto leviää hyvin nopeasti ja tehokkaasti.
Kolmanneksi ihmisen on luontevampi päättää lähteä jonnekin, jos hänen ystävänsä ovat ilmoittaneet osallistuvansa tapahtumaan. Verkostojen kautta jaettu tieto sisäistetään eri tavalla. Mukana tulevat kommentit tavallaan pakottavat ottamaan kantaa tai vähintään miettimään asiaa. Ja nuoria saa mukaan pohtimaan maailman menoa – jos onnistuu rakentamaan luottamukselliset suhteet heihin.
Tätä listaa voi jatkaa loputtomiin, mutta tärkein tehtävä minusta olisi selkeän tavoitteen määritteleminen, käsittely ja argumentointi – ehdottomasti yhteisvoimin. Vasta sen jälkeen saa ihmisiä mukaan, vai kuinka?
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
lehti 