Lähes päivittäiset puhelinkeskustelut äitini kanssa päättyvät aina Kauniisiin ja rohkeisiin. Kun kotihoidon paineet, dosetin tankkaamiset ja ilkeät ilmat on käyty läpi, äiti kysyy väistämättä, olenko katsonut Kauniita ja rohkeita.
Kauniiden ja rohkeiden lisäksi äitiä kiinnostavat televisiossa vain säätiedotukset. Suomalaisissa sarjoissa esteenä on ilmeisesti tekstityksen puute – äiti ei kerta kaikkiaan kuule, mitä näyttelijät sanovat – mutta amerikkalaisen saippuaoopperan suosiota teksti ei yksin selitä.
Olen miettinyt joka kerta puhelimen sulkiessani, mikä Kauniissa ja rohkeissa äitiin oikein vetoaa, ja tullut vähitellen outoon ja yllättävään tulokseen: tämän sarjan maailma on hyvin samankaltainen kuin äitini maailma.
Kauniiden ja rohkeiden henkilöt ovat epävakaita ja häilyviä. Henkilöitä ovat esittäneet useat eri näyttelijät ja sopimuksista riippuen he ovat kuolleet ja vironneet eloon, joskus jopa kahdesti peräkkäin.
Puitteet ovat arvatenkin erilaiset. Forresterit ja Loganit omistavat suuria muotihuoneita ja viettävät jetsetin elämää Kaliforniassa. Työ ei heitä liiemmin rasita, vaan enin aika kuluu suuteluun. Välillä tietysti juonitellaan, juoruillaan ja ollaan tosi pahoja.
Äidin suhde muotiin on etäisempi. Hän viruttaa pesuvadissa vaatteitaan ja odottaa, kunnes joku vie ne pannuhuoneeseen kuivumaan. Pientilasta ovat muistoina kipeä selkä ja turvonneet jalat, mutta rollaattorin avulla hän paitsi pyykkää myös keittää ja hyörii ja pyörii taukoamatta.
Suomessa Kauniita ja rohkeita alettiin esittää vuonna 1992. Äiti oli tuolloin vähän yli kuudenkymmenen, ja olen jokseenkin varma, että hän pelkästään nauroi sarjan kohtalokkaasti mulkoileville porhoille.
Mutta äiti vanheni, isä vanheni, isän aivotoiminta kangistui. Ensin hän ei tajunnut, minkä ikäisiä ihmiset ovat, sitten hän ei enää ihmisiä tunnistanut. Kuolleet heräsivät, synnyinkylän maisemat ilmaantuivat ikkunan taa. Koko ajan isä odotti omaa isäänsä, joka veisi hänet kotiin vieraasta, sumuisesta sokkelosta.
Äiti kuunteli vuosikausia isän epätoivoisia kysymyksiä ja vakuutteli tuhannesti olevansa tuttu, vihitty vaimo. Jälkiä jättämättä dementiataistelu ei mennyt: äidinkin tila huononi ja hänen siteensä todellisuuteen haurastui. Isän järjenvalon sammumista hän ei missään vaiheessa myöntänyt.
Viimeisiä muistikuvia vanhempieni yhteisestä elämästä ovat illansuut, jolloin he istuivat tuvassa Kauniita ja rohkeita katsomassa. Isä nuokkui keinutuolissa ikiuniaan jo uneksuen ja äiti nojasi uunin kylkeen ja tulkkasi kaikuvalla äänellä tapahtumien kulkua.
Kauniiden ja rohkeiden henkilöt ovat epävakaita ja häilyviä. Henkilöitä ovat esittäneet useat eri näyttelijät ja sopimuksista riippuen he ovat kuolleet ja vironneet eloon, joskus jopa kahdesti peräkkäin. Sheilan ampuma Taylor makasi nenä valkeana arkussa, mutta tarkemman tutkimisen jälkeen vainaja osoittautui vahanukeksi.
Kuviot muuttuvat jatkuvasti ja uusia liittoja solmitaan lakanoita välillä vaihtamatta. Joku on laskenut, että Brooke olisi ollut yksitoista kertaa naimisissa.
Lapset varttuvat yhdessä kesässä teini-ikäisiksi, mutta aikuisia vuodet eivät vanheta. Äidit, isät, sisaret ja veljet menevät autuaasti sekaisin, joten Ridgekin on Rickin isäpuoli ja veli.
Rick on tullut selvästi isäänsä, sillä hän pussailee pusikossa entisen tyttöystävänsä kaksoissiskon eli entisen morsiamensa lapsen kanssa, asiantunteva katsoja arvioi netissä sarjan käänteitä.
Äiti ei Kauniiden ja rohkeiden juonta ihmettele. Kun ynnätään yhteen isän raskaat dementiavuodet ja äidin heikentyneen muistin vuodet, normaalista, järkiperäisestä elämästä on niin kauan, ettei sillä ole enää merkitystä.
Hämärät sukulaissuhteet ovat äidille luonnollinen ilmiö. Isä ei muistanut olevansa isäni eikä äitikään huonoina päivinä isää isänäni pidä. Hän tietää vallan hyvin, ketä perhepiiriin kuuluu, mutta ei osaa vetää lankoja ihmisestä toiseen. Kuolleita äiti ei elävien vanhemmiksi ja isovanhemmiksi välttämättä hahmota.
Äiti on ronski ja maanläheinen: tyhjä kuin potilaan perse, hän halukkaasti kommentoi. Hänen logiikkansa on kuitenkin suoraan Kauniista ja rohkeista. Sarja päättyy silloin, kun Ridge paljastuu äitinsä isäksi, netissä irvistellään. Näin vähän arvelinkin, äiti saattaisi sanoa.
Heinäkuussa äiti kompastui matonreunaan ja joutui sitä tietä sairaalaan. Vammat rajoittuivat polven punotukseen, joten uskoimme joka päivä hänen pääsevän seuraavana aamuna pois. Loppujen lopuksi häntä makuutettiin osastolla melkein kolme viikkoa.
Kun menin ajotaitoisen serkkuni kanssa äitiä hakemaan, äiti oli henkisesti aivan rapakunnossa, lähestulkoon psykoosissa. Mitä tämä on, mitä ihmettä on tapahtunut, huusin käytävää pitkin porhaltavalle hoitajalle. Hänellä on pientä tulehduksen alkua, siinä syy, hoitaja vastasi, toi toimistosta antibioottireseptin ja odotti, että häipyisimme.
Meidän on etsittävä sairaalan johtaja, äiti sopersi hätääntyneenä ja olin jotakuinkin samaa mieltä. Jos potilas on vanha ja huonomuistinen, jonkun osastonhoitajan pitäisi suhtautua kotiutukseen vakavasti, istahtaa omaisten kanssa viideksi minuutiksi sängyn reunalle ja kertoa, mitä kokeita ja tutkimuksia potilaalle on tehty ja mitkä ovat niiden tulokset.
Ymmärrän, että jo tämä on liikaa vaadittu, mutta vaadinpa vielä lisää. Mitä jos koetulokset printattaisiin paperiliuskalle, jotta omaiset voisivat niihin vaikka netin ja sanakirjan avulla syventyä? Olalle taputusta ja hyvän kotimatkan toivotusta en uskalla edes esittää, sillä sekopäiset mummelit ovat tietysti kovin ärsyttävää sakkia.
Oma vika, sanotte. Ehkä. Ehkä minun olisi kannattanut vaania koko ajan sairaalassa ja tehdä jopa yllätyshyökkäys organisaatiossa elelevän taruolennon, äärimmäisen harvoin nähdyn lääkärin kimppuun.
Kyselin turhan vähän, puristin tietoa turhan löysin kourin. Kun hoitajan puheista sai joskus sentapaisen kuvan, että äidistä oli mahdollisesti otettu sydänfilmi, minun olisi kannattanut tivata faktoja. Sydäntään tällä erää valittavaa äitiä filmauksen tulokset voisivat kummasti rauhoittaa.
Mutta onko vastuu yksistään potilaalla ja hänen omaisillaan? Jos kukaan ei kiireen ja hälinän keskellä mitään kysy, vaikeneeko sairaala ainiaaksi? No, hänessä oli tulppa ja tuberkuloosi, mutta eihän me päästy kertomaan, kun ei kerran kysytty.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
