Kirkko on ajautunut kriisiin. Vajaan viikon aikana parikymmentä tuhatta seurakuntien jäsentä on eronnut kirkosta. Tämä ei ole ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään kerta, kun eri mielipidesuunnat kirkon sisällä mittelevät voimasuhteista – ja samalla johtavat joukkopakoon. Moderni nykyaikaan kiinnittynyt suuntaus on nyt kyllästynyt iskemään päätään ahdasmielisten arkkikonservatiivien rakentamaan betoniseinään.
Kirkoissa on miltei koko niiden historian ajan käyty sisäisiä taisteluja uudistajien ja säilyttäjien välillä. Raamattua on sumeilematta käytetty niin aseena kuin puolustuskilpenäkin. Suomen luterilainen kirkko on monien taistelujen kautta pystynyt modernisoitumaan, vaikka niin naispappeus kuin suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ovat jakaneet rajustikin mielipiteitä.
Viime vuosina kirkko on kerännyt runsaasti bonuspisteitä myös uskonnottomien silmissä humanitaarisella köyhyyden vastaisella toiminnallaan järjestämällä muun muassa leipäjonoja jo toivonsakin menettäneille.
Keskustelu on nyt vellonut vajaan viikon ajan kiivaana Ylen TV2:n homoillan jälkeen ja innokkaimmat ovat seuranneet eroajien määriä reaaliajassa kuin pörssikurssien vaihteluja. Tuore arkkipiispa Kari Mäkinen otti vihdoin kantaa ja määritteli kirkon paikan. Hän sanoutui irti kirkon arkkikonservatiivien homovastaisista mielipiteistä. Mäkinen korosti, että kyse on ihmisoikeuksista eikä toista ihmistä saa kohdella väheksyvästi millään perusteella.
Näin kuitenkin kirkossa tapahtuu ja tuoreet reaktiot arkkipiispan sanomisiin kaiken lisäksi osoittavat, että homofobian levittäjät eivät aio hänen viestejään kuunnella saati noudattaa.
Kirkko on huolissaan niin arvovallastaan kuin asemastaan yhteiskunnassa. Nythän esimerkiksi kaupungeissa enää noin 40 prosenttia avioliitoista vihitään kirkoissa ja lapsista kirkollisen kasteen saa noin 60 prosenttia. Osaltaan huolta kirkolle aiheuttaa varmasti myös maallisempi näkökulma eli miljoonien veroeurojen menetys.
Kun kirkko jälleen käy sisäistä kriisiään, jolla on vaikutuksensa koko yhteiskuntaan, niin on hyvä, jos se nostaa jälleen keskusteluun työväenliikkeen vanhan vaatimuksen kirkon ja valtion erottamisesta toisistaan.
Uskonto on joka tapauksessa jokaisen yksityisasia. Kirkkoon kuuluvat myös itse ratkaisevat sen, millainen kirkko on, mikä sille on tärkeää ja miltä se ulospäin näyttää.
uutiskirje 
