Paljastuksia

Kolumni / Tuula-Liina Varis

Vladimir Putin on ilman paitaa keimaileva, hevosella auringonlaskuun ratsastava alfa-uros. Nikolas Sarkozy on herkkähipiäinen ”keisari ilman vaatteita”. Angela Merkel välttelee riskejä ja on vähemmän luova. Dmitri Medvedev on Batman-Putinin Robin. Kim Jong-il on veltto vanha heppu. Silvio Berlusconi on avuton, itserakas ja heikko johtaja. Hamid Karzaita ajaa paranoia. Mahmud Ahmadinejad on itse Hitler. Robert Mugabe on hullu, Muammar Gaddafi vähintään omituinen. Benjamin Netanjahu ei koskaan pidä lupauksiaan.

Tämmöiset kuohuttavat paljastukset ovat vuotaneet Wikileaksin tuutista kaiken kansan äimisteltäviksi, muun muassa Ilta-Sanomiin (29.11.), ja nyt koko maailma on paniikin vallassa.

Mitään poliittista merkitystä kuninkaan appiukon natsiudella ei ole, se on perhepiirin juttu, kansalaisille mediaviihdettä.

Miksi en ole kauhistunut? Miksi en edes hämmästynyt?

No, koska mitään uutta niissä ei ole.

Arviot vallanpitäjistä sisältyvät diplomaattien salaisiksi määriteltyihin raportteihin, mutta valpas media on pitänyt huolen, että ne ovat olleet tuttuja meille kaikille jo pidemmän aikaa. Ainakin meidän keittiönpöydän ääressä näitä totuuksia maailman valtiaista luetaan lehdistä harva se aamu. Epäilen, että enimmäkseen eri maiden medioista nuo kieltämättä osuvat ja ilkeät kommentit ovat diplomaattipostiin päätyneetkin.

Nyt pelätään, että Wikileaksin vuodot uhkaavat kaataa äärimmäiseen luottamuksellisuuteen ja salailuun perustuvan diplomaattisen kulttuurin. Valtioiden väliset luottamussuhteet ovat vaarassa. Kenties ihan maailmanrauha.

Maailman johtajien ominaisuuksilla ilkeily diplomaattiposteissa tuskin johtaa kaaokseen kansainvälisessä politiikassa, niin läpi tuttua ja julkista media on lajista tehnyt. Meidän keittiönpöydän ääressä epäillään, josko mikään aito luottamus valtioiden ja niiden johtajien kesken on tähänkään asti vallinnut.

Vaarallisempaa on vuotaa tietoa, joka todistaa hurskaiden puheiden ja raakojen tekojen välisen ristiriidan maailmanpolitiikassa. Mutta vaara ei piile siinä, että salattu tulee julki vaan toiminnassa ja teoissa, jotka on salattu.

Kauhistuneet katseet käännetään Wikileaksiin, vaikka kauhistua pitäisi sitä, mitä vuodoissa paljastuu. Ne jotka maailmaa liikuttelevat, tuskin ovat olleet täysin tietämättömiä raa’asta todellisuudesta propagandapuheiden takana. Eihän tavallisen median infon varassa elävä kansalainenkaan ihan sinisilmäisen tietämätön ole ollut, ei ainakaan USA:n teoista ja roolista maailmanpolitiikassa.

Maailman poliittisille johtajille tietovuoto on toki erittäin epämiellyttävä ja uhkaavakin: vaarassa on ennen kaikkea oma valta. Tämän tietää myös Hillary Clinton, joka messuaa hyökkäyksestä kansainvälistä yhteisöä vastaan. USA:n kongressissa on jo vaadittu Wikileaksin määrittelemistä terroristijärjestöksi.

Kansainvälinen diplomatia, sen kulttuuri ja käytännöt sen sijaan varmaan kokevat huomattavan muutoksen. Josko se kulttuuri nykyisessä muodossaan joutaisikin mennä? Olisiko Wikileaksin ansio siinä, että se osoittaa perinteisen salailuun, vehkeilyyn ja selän takana toimimiseen perustuvan kulttuurin jo teknologisen kehityksen takia aikansa eläneeksi? Voisiko tuo vanhanaikainen, kiehtova diplomatian ja vakoilun maailma siirtyä kokonaan jännitysfiktioon ja jäädä sen lukijoiden iloksi?

Nykymaailmassa meillä on kansainväliset yhteisöt ja monenlaiset liittoutumat, lukemattomat maailman poliittisten johtajien tapaamiset – kaikki mahdolliset foorumit, joilla ilmaista omat ja valtionsa mielipiteet nenästä nokkaan. En usko poliittisten johtajien puhdasmielisyyteen ja humaanisuuteen sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta avoin kansainvälinen yhteydenpito edellyttää myös avointa toimintaa, jossa kovin räikeää salailun politiikkaa, puheiden ja tekojen välistä ristiriitaa on mahdotonta ylläpitää.

Media kuitenkin loppujen lopuksi paljastaa kaiken. Kaikki, mikä käsiin saadaan, paljastetaan myös näistä Wikileaksin vuodoista, aivan riippumatta siitä, kuinka ”vaarallista” tieto kansainvälisen yhteisön kannalta on. Mitä arkaluontoisempaa, sitä mehevämpää uutisoitavaksi.

Jos kansainvälinen politiikka muuttuisikin avoimen ja rehellisen vuorovaikutuksen kentäksi, jäisiväthän paljastusten piiriin nämä reliikit, Euroopan hovit rakkaus- ja seksisuhteineen ja muine kutkuttavine salaisuuksineen.

Tuskin oli päästy siunailemasta Ruotsin kuninkaan ruokotonta huvittelua rahvaannaikkosten kanssa, kun jysähti julki uusi synkkä salaisuus: uutta tietoa kuningatar Silvian saksalaisen isän Walther Sommerlathin natsimenneisyydestä. Hänen jäsenyytensä natsipuolueessa paljasti Arbetaren-lehti jo 12 vuotta sitten.

Nyt Ruotsin televisiossa kerrottiin, että puoluejäsenyys oli paljon muodollista vakavampaa. Tv-dokumentissa paljastettiin, että Sommerlath oli vuonna 1939 ottanut haltuunsa juutalaisen omistaman tehtaan ja valjastanut sen tuotannon palvelemaan Hitlerin sotaoperaatiota. Tehdas valmisti sotatarvikkeita, ei lasten sähköjunia eikä hiustenkuivaajia, kuten kuningatar Silvia on julkisuudessa vakuuttanut.

Silvia parka! Kyl niin pal kärsii saa! Tuskin on toipunut miehen vieraissa juoksemisen aiheuttamasta sokista ja siitä tahmeasta siirapista, jota Ruotsin ja Suomenkin kanssa on valuttanut myötätuntona hänen päälleen, kun paljastuu, ettei se toinenkaan elämän tärkeä mies ollut sitä, mitä sanoi olevansa.

Uusi paljastus on entistäkin iljettävämpi. Vaarallinen se ei ole, ei kuningattarelle, ei Ruotsin monarkialle eikä vallankaan kansainväliselle yhteisölle. Mitään poliittista merkitystä kuninkaan appiukon natsiudella ei ole, se on perhepiirin juttu, kansalaisille mediaviihdettä. Maa toipuu tästä paljastuksesta nopeammin kuin kuninkaan irstailuista. Varsinkin, kun tiedetään, että myös Ruotsin valtio kaikessa muodollisessa sodanaikaisessa puolueettomuudessaan oli kauppapolitiikassaan sangen suosiollinen Hitlerin sotaponnisteluille.

Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija