Väite I: Yksityinen sektori rahoittaa verojen ja sosiaalimaksujen muodossa julkisen sektorin toiminnan. Siten julkinen sektori on riippuvainen yksityisestä sektorista.
Vastaus:
Julkisella sektorilla tarkoitetaan julkisessa omistuksessa olevaa taloudellista toimintaa, jonka tuotantoa ei myydä markkinoilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että julkisen sektorin tuotannolla ei olisi rahassa mitattavissa olevaa arvoa. Julkisella sektorilla tuotetaan rahallista arvoa, vaikka tätä arvoa ei vaihdeta rahaksi myymällä tuotteita tai palveluita markkinoilla. Tästä seuraa, että julkisen sektorin palkat täytyy rahoittaa jollain muulla kuin myynnillä, eli kollektiivisilla veroilla ja maksuilla.
Myös varakkaiden kulutus voi perustua arvottamiseen ”paremman puutteessa”.
Kaupallinen sektori voi olla osittain julkisessa ja osittain yksityisessä omistuksessa, mutta molemmissa tapauksissa sen toiminnan rahoitus saadaan tuotteiden ja palveluiden myynnistä markkinoilla.
Julkinen sektori ei toisaalta voi rahoittaa palkkojaan pelkästään sen omista palkoista perittävillä veroilla tai työnantajamaksuilla, koska tällöin palkkaveron pitäisi olla 100 %. Palkat täytyy kerätä veroilla ja maksuilla osaksi kaupalliselta sektorilta.
Miten tämä näennäinen paradoksi ratkeaa?
Kaupallisen sektorin tuotanto jaetaan kuluttajille rahaa vastaan. Kaupallisella sektorilla palkkoja ei voida maksaa enempää kuin myynnistä saadaan tuloa. Osa myyntituloista tilitetään verojen ja maksujen välityksellä palkkoina julkisen sektorin työntekijöille. Näin myös julkisen sektorin työntekijät voivat kuluttaa kaupallisen sektorin tuotteita eivätkä pelkästään omaa tuotantoaan. Vastaavasti myös kaupallisen sektorin työntekijät voivat kuluttaa julkisen sektorin tuotantoa, kuten julkisia palveluita.
Väite II: Julkisen sektorin tuotannon todellinen arvo on tuntematon, koska sitä ei myydä markkinoilla. Siksi julkinen sektori pitää muuntaa kaupalliseksi sektoriksi.
Vastaus:
Väitteen johtopäätös ei seuraa alkuosasta. Markkinoilla myytyjen tuotteiden ja palveluiden arvo on testattu, koska joku on ne halunnut ostaa sovittuun hintaan. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että sellaisella tuotannolla, jolla ei ole kysyntää, ei olisi arvoa. Esimerkiksi puhdas vesi maailman köyhimmille ihmisille olisi merkittävän arvokas tuotannollinen saavutus, mutta ongelma on, että köyhillä ei ole varaa maksaa siitä. Lisäksi esimerkiksi julkishyödykkeiden (esim. puhdas ympäristö) tuotanto ei voi perustua markkinoiden kysyntään.
Toisaalta myös varakkaiden kulutus voi perustua arvottamiseen ”paremman puutteessa”, mikäli todella arvokkaat asiat ovat sellaisia, joita yksittäinen kuluttaja ei voi hankkia. Markkina-arvon tuottaminen itsetarkoituksena on kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän ominaisuus, joka usein on todella arvokkaiden asioiden kannalta pikemminkin haitallista kuin hyödyllistä.
Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tutkimusjohtaja.
lehti 