Käsitteiden kimpussa 3/5: työstä kieltäytyminen
Julkaistu aiemmin Kansan Uutisten Viikkolehdessä 4.2.2011.
Vasemmistossa on viime aikoina paheksuttu ”työstäkieltäytyjiä”. On esitetty, että prekariaatti ei haluaisi tehdä töitä ja osallistua yhteisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Ilmoille heitetään kuluneita iskulauseita nenänkaivajista ja kattoon syljeksijöistä. Väitetään, että nuoriso ei tiedä mitä työnteko on – ikään kuin se olisi jotenkin mahdollista tässä työhullussa maassa.
Vasemmiston mukaan hyvinvointi syntyy työstä. Teollisen yhteiskunnan ja hyvinvointivaltion rakentamisen kukoistuskaudella 1970- ja -80-luvuilla työtä tehtiin ainakin jälkikäteen katsottuna mielellään. Palkat ja niiden ostovoima nousivat jatkuvasti, kuukaudessa jäävää ylimäärää voitiin kuluttaa suoraan koti- ja ulkomaisiin kulutushyödykkeisiin. Rakennettiin uimahalleja, urheilukenttiä, vedettiin katuvaloja, parannettiin paikallista terveydenhuoltoa, koulujärjestelmää ja niin edelleen. Työnteko kannatti niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta.
On vaikeaa pysäyttää tehdasta ja tuotantoa, kun tuotanto tapahtuu koko yhteiskunnassa.
Työnteko muuttui myös sisällöllisesti miellyttävämmäksi. Monipuolistuvan koulutuksen ansiosta työ ei ollut enää pelkkää pakkopullaa liukuhihnalla markkojen eteen, vaan ainakin periaatteessa työläinen saattoi toteuttaa itseään työssä. Töissä oli kiva käydä ja työyhteisön kautta yksilö tuli osaksi yhteiskuntaa.
Lakkoilu tehty
vaikeaksi
Työtä korostava vasemmistolainen puhe tuntuu usein unohtavan sen tosiasian, että hyvinvointia ei rakennettu ainoastaan kovalla työnteolla, vaan myös oikea-aikaisella ja osaavasti organisoidulla työstä kieltäytymisellä. Ilman lakkoja Suomi ei olisi hyvinvointivaltio. Esimerkiksi vuoden 1956 yleislakko käytiin noin kymmenen prosentin yleisen palkankorotuksen vuoksi.
Voimakkaiden lakkojen seurauksena työnostajat ymmärsivät pitkään, että työn hintaa ei voi polkea, jos tuotanto halutaan pitää käynnissä. On ainoastaan ay-liikkeen ansiota, että palkkataso on hyvä ja työehdot pääsääntöisesti kunnossa.
Kapitalisti ei pelkää mitään niin paljon kuin työläisten yhteistä rintamaa. Siksi se on pyrkinyt hajottamaan työläisten solidaarisen rintaman ja pitkälti myös onnistunut siinä. Nykyisin jopa lähimmän ammattialan tukilakko on harvinainen.
Korkeakoulutettujen ja perinteisempien duunareiden välille on lähes mahdotonta löytää yhteistä säveltä, vaikka yhä useampi tietotyöläinen kokee olevansa työläinen siinä missä muutkin. Jotkut lakot ovat muuttuneet varsin kummalliseksi peliksi, jossa sitoutumalla tuottavuuden lisäämiseen eli väen vähentämiseen nostetaan palkkoja ja sekoitetaan poliittista pakkaa.
Vieläkin monimutkaisemmaksi työstä kieltäytyminen on muuttunut prekaarissa yhteiskunnassa ja pätkätyösuhteissa. Kun yhä useampi työsuhde on työharjoittelu tai vastaava tempputyö, on lakkoon vaikea ryhtyä. Kun työsuhde on tilapäinen työsuhde vuokratyöfirmassa, ei lakkoon voi osallistua, vaikka haluaisi. Vieläkin vaikeampaa on mennä lakkoon, jos on ajautunut yksityisyrittäjäksi. On tehtävä pitkää päivää ja poljettavaa omaa jaksamista, jotta pääsisi edes jonkinlaisille ansioille.
Prekariaatti
heittää haasteen
Prekaareille töille on tyypillistä äärimmäisen huono järjestäytyminen työnantajien pompotusta vastaan. Ja juuri siksi työnantajat suosivat näitä töitä niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla. Työstä kieltäytyminen on tehty vaikeaksi, eikä ay-liikkeellä ole otetta monilla uuden työn sektoreilla. Yrittäjiksi pakotettua työväkeä ei käytännössä tue kukaan.
Prekaariaatin vaatimus oikeuteen kieltäytyä työstä kumpuaa tästä muutoksesta. Kuinka järjestää pätkätyöläisille lomaa, taata kohtuulliset työajat ja oikea palkka, kuinka mahdollistaa kouluttautuminen, sairaspäivärahat ja oikeus lasten hoitoon silloin kun lapsi sairastuu, jos työväellä ei ole mahdollisuutta kieltäytyä työstä?
Prekariaatti haastaa ay-liikkeen päivittämään toimintansa 2000-luvulle. On keksittävä uusia aseita perinteisen lakon lisäksi. On vaikeaa pysäyttää tehdasta ja tuotantoa, kun tuotanto tapahtuu koko yhteiskunnassa. On vaikea organisoida työläisiä yhteen, kun nykypäivän työläinen on opettaja, tehdastyöläinen, sairaanhoitaja, yksityisyrittäjä, tutkija, vuokratyöläinen tai siirtolainen.
Pelkästään työpaikkojen massalogiikan tasolla ei rakenneta 2000-luvun työläisrintamaa. Täytyy sukeltaa syvälle prekaarin yhteiskunnan verkostomaiseen mikro-organisaatioon.
Ilman mahdollisuutta sanoa ei mille tahansa työlle millä tahansa ehdoilla, olemme Suomi-nimisellä työleirillä. Siksi vasemmiston on syytä tarkastaa käsityksensä työstä ja unohtaa oikeiston tuottama työväenluokkaa väheksyvä puhe tyhmistä, laiskoista ja kelvottomista maleksijoista, jotka pelkästään oman ilkeytensä vuoksi eivät halua kantaa kortta yhteiseen kekoon.
Työväestön keskinäinen epäsolidaarisuus on suurin uhka vasemmistolaiselle politiikalle ja ay-liikkeelle. Siksi yhteinen nimittäjä on löydettävä ja määriteltävä ennakkoluulottomasti uudella tavalla.
Kirjoittaja on politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa.
uutiskirje 
