Perussuomalaiset julistavat suureen ääneen kannattavansa puhdasta suomalaiskansallista kulttuuria. Varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkala tähdensi Helsingin Sanomissa (4.3.), että puolue ottaa rehellisyyden nimissä kantaa siihen, millaisesta taiteesta perussuomalaiset pitävät enemmän ja mistä vähemmän.
Vanhan väittämän mukaan makuasioista ei voida kiistellä, koska ne ovat subjektiivisia väittämiä, eivätkä rationaalisesti perusteltavia tosiasioita.
Silloin makukysymysten varjolla ei voida myöskään tehdä politiikkaa, koska politiikan päätösten perustana on oltava rationaalisuus, todistettavissa olevat todelliset tosiasiat, eivätkä hämäräperäiset ennakkoluulot, enempää kuin kauna tai kostonhimo.
SKDL:n vuoden 1947 kulttuuripoliittinen ohjelma
Perussuomalaisten kulttuuripoliittisen vaalijulistuksen hehkussa palautettakoon mieleen, että SKDL julkaisi puolueista ensimmäisenä kulttuuripoliittisen ohjelman 1947. Sen asettamat tavoitteet ovat toteutuneet ja monessa suhteessa ylittäneet odotukset 64 vuoden aikana.
Vuoden 1948 eduskuntavaalien jälkeen SKDL joutui pois hallituksesta. Liikkeen oli etsittävä muita yhteiskunnallisen vaikuttamisen väyliä. Kulttuuripolitiikka oli yksi tehokas kanava.
Kansallisen kulttuurin korostus sopi tilanteeseen korostamalla korkeaa moraalia ja esteettisen kasvatuksen tärkeyttä. Näitä tavoitteita poliittisten vastustajien oli vaikea vähätellä.
Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgren totesi pääkirjoituksessaan (21.5.1947), että SKDL on kulttuurikritiikillään ja -ohjelmallaan saanut aikaan hedelmällisen käymistilan koko kansallisessa kulttuurielämässä.
Sivistyneistön nuoret, edistykselliset ainekset, lukuisat tiedemiehet, kirjailijat ja taitelijat, ovat ryhmittyneet sen ympärille. Sos.dem. puolueen parhaat kulttuurivoimat ovat siirtyneet SKDL:n ohjelman riveihin:
”Vaatiessaan kulttuurielämän demokratisoimista ja henkisen työn tekijäin taloudellisen aseman parantamista leveällä rintamalla, SKDL ei ole tyytynyt vain sanoihin, vaan ryhtynyt myös tekoihin.”
Uuden Kalevalan satavuotisjuhlat merkkipaaluna
Vuonna 1949 vietetyn Uuden Kalevalan 100-vuotispäivien kunniaksi SKDL järjesti Messuhallissa suuren yleisötilaisuuden, jossa juhlapuheen piti Palmgren.
O.W. Kuusinen julkaisi uuden Kalevalalaitoksen esittäen esipuheessa oman marxilaisen tulkintansa Kalevalan menneisyydestä.
Kalevalajuhlinnan myötä nuorisoliiton kulttuuriohjaajat innostuivat myös suomalaisesta kansanlaulusta. Kisälliryhmiä alettiin Ohjelmatyön suunnalta patistaa kotoisten perinnelaulujen pariin. Alkoi 50-luvun lopulle jatkunut SDNL:n tanhujen ja kansanlaulujen kausi.
Korean sota kiristi jännityksen 1950-luvun alussa USA:n ja Neuvostoliiton välillä huippuunsa. Se synnytti SKDL:n piirissä vahvan amerikan vastaisuuden.
SKDL:n sivistyneistöjaosto alkoi valmistella näyttävää vastalausekampanjaa ”maahamme tunkeutuvaa moraalisesti rappeuttavaa amerikkalaista rappiokulttuuria vastaan.”
Talvella jaosto julkaisi Kulttuurivaara -lentolehtisen. Siinä käsiteltiin ”kaikkia puolia kansallisen kulttuurimme amerikkalaistumisesta.”
Kalevala jenkkien käsissä
Kalevala otettiin SKDL:n piirissä kansallisen kulttuurin perustaksi. 1950-luvun puolivälissä lehtiuutisissa kerrottiin, että amerikkalaiset aikoivat tehdä Lapissa Kalevala-aiheista elokuvan. SDNL:n laulunikkarit tekivät kisällilaulun Pari sanaa Kalevalan filmauksesta.
Laulu kuvasi, miten Hollywoodin elokuvassa Väinämöinen olisi jazzbändin johtaja, Kyllikki jazztyttö, Kullervosta tulisi gangsteri-cowboy, Lemminkäinen puolestaan lankeaisi päänahkoja metsästäväksi intiaaniksi ja Ainosta tulisi hänen typykkänsä.
Joukahainen olisi elokuvan autohurjastelija ja Louhi muuttuisi atomipommeja syytäväksi lentokoneeksi.
Kaiken takaa paljastuisi vielä ”Saksan pihapelimannit”, joilla viitattiin Natsi-Saksaan.
Lähde: Vesa Kurkela: Tanhuten valistukseen.-Musiikkivalistus ja perinnetyö Suomen Demokraattisessa Nuorisoliitossa. Työväenmusiikki-instituutin julkaisuja 5, Helsinki 1986
uutiskirje 
