Valtioneuvosto hyväksyi Nato-Suomen ensimmäisen turvallisuuspoliittisen selonteon eduskunnalle annattavaksi joulukuussa 2024. Istunnossa puolustusministeri Häkkänen piti puheen, jossa korosti sitä, kuinka turvallisuusasioista vallitseva yksituumaisuus tekee autuaaksi, vahvistaa turvallisuuttamme ja viestii ulospäin vahvuudestamme.
Selonteko keskittyy asehankintojen teknisiin yksityiskohtiin, korostaa asevarustelun kiihdyttämisen tärkeyttä ja perustuu Nato-jäsenyyden ja Yhdysvaltain kanssa solmitun puolustusyhteistyösopimuksen (DCA) maallemme tuomaan turvaan.
Vain pari kuukautta julkistamisen jälkeen, selonteon – jonka piti kurottaa pitkälle 2030-luvulle – keskeiset suuntaviivat ja puolustuksemme selkärangaksi kaavaillut ratkaisut ovat osoittautuneet vanhentuneiksi. Trumpin hallinnon pöyhiessä maailmanjärjestystä uuteen uskoon suuri ja mahtava turvasatama, jonka piti ratkaista kaikki turvallisuusongelmamme, suli alta. Laitoimme kaikki munat samaan koriin, ja kori kaatui.
Laitoimme kaikki munat samaan koriin, ja kori kaatui.
Vaatimus konsensuksesta ulko-ja turvallisuuspolitiikassa on tyypillistä pienelle rajamaalle, ja sille on historialliset juurensa. Soraäänten hillitsemisen on ajateltu viestivän rivien suoruudesta ja vahvistavan turvallisuutta. Yksiääninen turvallisuuspoliittinen keskustelu näyttää kuitenkin altistaneen meidät toiveajattelulle ja virhearvioinneille, jopa vaaralle.
Militarisoituneessa keskustelussa turvallisuusongelmiin on vain yksi vastaus: aseistautuminen ja sotilaallinen liittoutuminen. Vaatimus on sulkenut mahdollisia ongelmia ja heikkouksia esiin nostaneet äänet ulos, kaventanut keskustelutilan sallimattomaksi ja johtanut yhteen totuuteen. Erilaisten näkökulmien esiinnostajat ovat leimaantuneet naiiveiksi haihattelijoiksi, epäisänmaallisiksi veneenkeikuttajiksi ja jopa Putinin pussiin pelaajiksi. Yhden kapean näkökulman dominanssi johti yksipuoliseen ja nopeasti vanhenevaan tilannekuvaan.
Toimivaan demokratiaan kuuluu joskus hitaaltakin tuntuva puntarointi ja dialogi, joka sallii eriävät näkökulmat ja johtaa usein kestävämpiin, harkitumpiin ratkaisuihin. Militarisoitunutta keskustelua leimaavat muun muassa mustavalkoisuus, saneleva tyyli, kiireellisyys, sodan pelon lietsominen ja nostalgisoivat puheenparret.
Haistan jo ilmassa keskusteluilmapiirin muutoksen ja tervehdin sitä ilolla.
Keskustelua ovat hallinneet sotilaiden tekno-strategiset näkökulmat, ”realismin” oppeihin arvionsa perustavien turvallisuuseksperttien äänet ja diplomatian demonisointi. Tulevan sodan ennustaminen, salaiseen tietoon perustuvat uhka-arviot sekä historian valossa jopa harhaanjohtavat fraasit, kuten ”jos haluat rauhaa, varustaudu sotaan”, ovat kaikuneet lujaa ja jääneet haastamatta.
Tyhjät puheenparret ja militaristinen paatos ovat johtaneet toiveajatteluun, joka ei kestä kriittistä tarkastelua eikä tunnusta muuttuneita tosiasioita. Uuden tuntemattoman muotoutuessa on aika haastaa totunnaisia hokemia. Onko todella niin, että asevarustelu johtaa rauhaan? Tuottaako sotilaallinen liittoutuminen turvaa, ovatko liittolaiset puolellamme tai realistit kosketuksissa todellisuuden kanssa?
Vaikka tilanne on vaikea, haistan jo ilmassa keskusteluilmapiirin muutoksen ja tervehdin sitä ilolla. Pelonsekaisissa tunnelmissa käydyn Nato-keskustelun ongelmat myöntää jo moni.
Meillä on historiallista kokemusta vaikeissa paikoissa selviämisestä ja omien turvallisten väylien löytämisestä karikkoisissakin vesissä. Nyt onkin aika valtioviisaudelle ja kekseliäille selviytymisstrategioille, jotka nojaavat inhimillisiin arvoihin. On aika moniääniselle puheelle turvallisuudesta, sodasta – ja rauhasta.
lehti 