Jos vuoden 2023 eduskuntavaaleja pitää kiteyttää yhteen sanaan, ne olivat ennen kaikkea velkavaalit. Vaalikampanjan aikana esitetyt kauhuskenaariot ”Kreikan tielle” joutumisesta ja lupaukset ”velkalaivan kääntämisestä” upposivat äänestäjiin niin hyvin, että kokoomus nousi vaaleissa suurimmaksi eduskuntapuolueeksi ja samalla pääministeripuolueeksi.
Vielä toistaiseksi velkalaivaa ei kuitenkaan ole saatu käännettyä, vaan tällä hallituskaudella Suomen valtio on päinvastoin velkaantunut entistäkin nopeampaan tahtiin. Mutta kuinka vaarallista valtion velkaantuminen loppujen lopuksi on, ja mikä on tehokkain keino jatkuvan velkaantumisen taittamiseksi?
Mitä alhaisempi velkasuhde on, sitä paremmat ovat valtion taloudelliset edellytykset selvitä lainojensa koroista ja lyhennyksistä.
Aivan ensimmäiseksi on syytä todeta, että valtion jatkuva velkaantuminen voi nykyisessä talousjärjestelmässämme ihan oikeasti aiheuttaa kansantaloudelle hyvinkin vakavia ongelmia. Pahimmassa tapauksessa luotonantajat alkavat pitää vahvasti velkaantunutta valtiota niin suurena luottoriskinä, etteivät enää uskalla lainata sille rahaa lainkaan, tai ainoastaan tähtitieteellisen korkeilla koroilla, joita valtiolla ei mitenkään ole varaa maksaa. Juuri tällaiseen niin sanottuun velkakriisiin Kreikka ajautui kevättalvella 2010, minkä seurauksena maan julkinen talous – tosin Kreikan avuksi tulleen niin sanotun troikan, eli Euroopan keskuspankin, Euroopan komission ja Kansainvälisen valuuttarahaston painostuksesta – joutui ennennäkemättömän rajulle ja kreikkalaisten hyvinvoinnin kannalta tuhoisalle säästökuurille.
Riski ajautua täysimittaiseen velkakriisiin riippuu osittain siitä, paljonko valtiolla on velkaa suhteessa kansantalouden, ja sen myötä myös valtiontalouden kantokykyyn. Mittarina tästä valtionvelan ja taloudellisen kantokyvyn välisestä suhteesta käytetään niin sanottua velkasuhdetta eli valtionvelan suhdetta maan bruttokansantuotteeseen. Mitä alhaisempi velkasuhde on, sitä paremmat ovat valtion taloudelliset edellytykset selvitä lainojensa koroista ja lyhennyksistä, ja päinvastoin. Myös bruttokansantuotteen muutoksella eli talouskasvulla on tässä yhteydessä suuri merkitys: jos bruttokansantuote kasvaa valtion velanottoa nopeammin, velkasuhde tulee itse asiassa alenemaan, vaikka valtio ottaakin euroissa laskettuna lisää velkaa vuodesta toiseen.
Taloustieteellinen tutkimus ei kuitenkaan ole onnistunut löytämään velkasuhteelle yksiselitteistä kriittistä rajaa, jonka ylittyessä velkakriisin uhka muuttuu akuutiksi. Esimerkiksi Kreikan velkasuhde oli noin 110 prosenttia velkakriisin puhjetessa kevättalvella 2010, kun taas Japanin velkasuhde on jo pitkään ollut yli 230 prosenttia ilman minkäänlaisia merkkejä orastavasta velkakriisistä. Yksittäisen valtion riski ajautua velkakriisiin ei siis riipu yksinomaan sen velkasuhteesta, vaan siihen vaikuttavat myös useammat muut tekijät.
Yksi näistä tekijöistä on kansantalouden koko. Yleisesti ottaen Japanin kaltaiset suuret taloudet voivat vuodesta toiseen elää sellaisen velkasuhteen kanssa, joka olisi pienemmässä taloudessa vääjäämättä laukaissut täysimittaisen velkakriisin. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että uusien lainojen myöntäminen raskaastikin velkaantuneelle suurelle taloudelle on yleensä vähemmän riskialtis vaihtoehto kuin lainanannon lopettaminen kokonaan.
Jos esimerkiksi Japanin – tai, vielä pahempaa, Yhdysvaltain – kokoinen talous päästettäisiin ajautumaan velkakriisiin, lainanantajille aiheutuvat tappiot olisivat aivan eri suuruusluokkaa kuin vaikkapa Kreikan velkakriisissä. Tässäkin pätee toisin sanoen vanha sanonta, että jos olet pankille velkaa miljoonan, se on sinun ongelmasi, mutta jos olet pankille velkaa miljardin niin se on pankin ongelma.
Toinen merkittävä tekijä on se, kuinka suuri osa valtionvelasta on kotimaisessa omistuksessa. Jos valtionvelka on kokonaan tai suurimmaksi osaksi kotimaisessa omistuksessa, kuten Japanissa ja niin ikään vahvasti velkaantuneessa Italiassa, valtion lainoistaan maksamat korot ovat käytännössä tulonsiirtoja maan sisällä, ja sikäli kuin niistä maksetaan pääomatuloveroa, valtio saa lisäksi osan korkomenoistaan takaisin verotuksen kautta.
Kolmanneksi merkitystä on myös sillä, mihin valtio lainarahansa käyttää. Jos valtio joutuu jatkuvasti kattamaan osan juoksevista menoistaan – esimerkiksi terveydenhuolto- tai koulutusmenoja – lainarahalla, tilanne voi varsin nopeasti muuttua kestämättömäksi, jos valtion lainansaanti syystä tai toisesta vaikeutuu tai jos sen maksamat lainakorot nousevat voimakkaasti. Jos lainaa sen sijaan otetaan julkisten investointien rahoittamiseksi, se voi jopa olla taloudellisesti kannattavaa, jos investointien odotettu tuotto on lainakorkoa korkeampi.
Talouskasvun määrätietoisella edistämisellä velkasuhdetta on mahdollista vakauttaa.
Valtion velkaantumisen ”vaarallisuutta” arvioitaessa on neljänneksi otettava huomioon, paljonko valtiolla on omaisuutta. Esimerkiksi Suomen valtionvelka oli tämän vuoden elokuun lopulla 184,25 miljardia euroa, ja omaisuutta valtiolla on noin 83 miljardin euron arvosta. Näin ollen Suomen valtion niin sanottu nettovelka, eli bruttovelan ja valtion omaisuuden välinen erotus, on hieman yli 100 miljardia euroa, mikä on toki edelleen huomattava summa mutta silti merkittävästi pienempi kuin bruttovelka. Mikäli valtion omaisuuden tuotto on valtion maksamia lainakorkoja korkeampi – kuten se etenkin valtion kokonaan tai osittain omistamissa yrityksissä yleensä on – omaisuutta ei kuitenkaan kannata myydä valtionvelan lyhentämiseksi, koska valtio menettää siinä tapauksessa enemmän tuloja kuin mitä se säästää korkomenoissa. Valtion omaisuutta tulisi ennemmin pitää viimesijaisena hätävarana, johon voi turvautua tiukan paikan tullen.
Viides velkakriisin riskiin vaikuttava tekijä, joka vaikuttaa velkakriisin riskiin, on lainanantajien luottamus valtion velanhoitokykyyn. Yksittäisen valtion velanhoitokykyä arvioitaessa lainanantajat käyttävät ensisijaisesti kolmen suuren luottoluokitusyrityksen, Standard & Poorsin, Moody’sin ja Fitch Ratingsin, tekemiä luottoluokituksia. Näistä kolmesta luottoluokittajasta kaksi ensin mainittua antavat edelleen Suomen valtiolle toiseksi korkeimman luottoluokituksen, kun sen sijaan Fitch Ratings alensi kesällä Suomen luottoluokituksen pykälän verran, kolmanneksi korkeimpaan luokkaan. Kansainvälisessä vertailussa Suomen luottoluokitus on kuitenkin edelleen varsin hyvä.
Velkakriisiin ajautumisen riski on toisin sanoen monen tekijän summa. Suomen osalta jonkinasteisina riskitekijöinä voidaan pitää kansantaloutemme pientä kokoa ja sitä, että valtionvelkamme on suurimmaksi osaksi ulkomaisessa omistuksessa (yli 90 prosenttia, vaikka tarkkaa osuutta on liki mahdotonta tietää, koska valtion velkakirjoilla käydään jatkuvasti kauppaa niin sanotuilla jälkimarkkinoilla). Suomen velkasuhde on sen sijaan edelleen vain EU:n keskitasoa, ja luottoluokituksien perusteella myös luottamus Suomen valtion velanhoitokykyyn on yhä varsin vahva. Näin ollen puheet ”Kreikan tielle” joutumisesta voidaan sivuuttaa perusteettomana pelottelupropagandana.
Vaikka mitään velkakriisin riskiä ei olekaan näköpiirissä, sekä Suomen valtionvelka euroissa laskettuna että Suomen velkasuhde on ollut nousussa jo pitkälti toistakymmentä vuotta. Jotta velkakriisi ei muuttuisi todelliseksi uhaksi tulevaisuudessakaan, tätä kehitystä olisi ilman muuta syytä taittaa. Toisin kuin nykyinen hallituksemme tuntuu uskovan, tämä ei kuitenkaan onnistu pelkästään valtion menoja leikkaamalla. Siinä heikossa tilanteessa, missä Suomen talous tällä hetkellä on, rajut menoleikkaukset päinvastoin heikentävät taloutta ja lisäävät työttömyyttä vielä entisestään, mikä puolestaan kasvattaa valtiontalouden alijäämää verotulojen vähenemisen ja työttömyyden aiheuttamien kustannusten kasvun kautta. Mutta jos valtiontalouden tilannetta ei voi kohentaa pelkästään menoja leikkaamalla, niin mitä sitten on tehtävä?
Koska velkasuhde on määritelmällisesti valtion velka suhteessa bruttokansantuotteeseen, sitä voi alentaa kahta kautta: joko valtionvelkaa vähentämällä, tai bruttokansantuotteen kasvua (eli talouskasvua) edistämällä. Näistä vaihtoehdoista ensin mainittu edellyttää kuitenkin valtionbudjetin ylijäämää, josta osa valtion veloista voi maksaa pois, ja tällaiseen ylijäämään Suomen valtiolla on nykytilanteessa varsin pitkä matka. Talouskasvun määrätietoisella edistämisellä velkasuhdetta on kuitenkin mahdollista vakauttaa, ja parhaassa tapauksessa jopa alentaa, vaikka valtion velkaantuminen jatkuisikin: jos bruttokansantuote kasvaa tasatahtia valtionvelan kanssa, velkasuhde pysyy muuttumattomana, ja jos talouskasvu ylittää valtionvelan kasvun, velkasuhde alenee.
Hallitus on Sven Tuuvan tavoin tehnyt juuri päinvastoin kuin pitäisi tehdä.
Entä miten talouskasvua voi sitten kaikkein tehokkaimmin edistää talouspolitiikan avulla? Siinä varsin synkässä tilanteessa, missä Suomen talous tällä hetkellä on, veronalennukset ovat tähän tarkoitukseen varsin tehoton keino. Vaikka kotitaloudet saavatkin veronalennusten kautta enemmän rahaa käyttöönsä, ne eivät – kuten jo nyt on nähty – uskalla lisätä kulutustaan, vaan panevat mieluummin lisätulonsa säästöön pahan päivän varalle.
Vastaavasti yhteisöveron alentaminen ei lisää yritysten investointihalukkuutta tilanteessa, jossa tilauskirjat ammottavat tyhjyyttään. Jos kotitaloudet eivät uskalla kuluttaa ja yritykset eivät uskalla investoida, ainoaksi tehokkaaksi keinoksi talouskasvun elvyttämiseksi jää julkisten investointien merkittävä lisääminen. Erityisesti vihreää siirtymää edistävät julkiset investoinnit voisivat lyhyen aikavälin elvytyksen lisäksi vahvistaa myös pitkän aikavälin talouskasvua antamalla suomalaisille yrityksille etulyöntiaseman ilmastoystävällisten tuotteiden ja tuotantomenetelmien kehittämisessä.
Tässäkin asiassa hallitus on kuitenkin Sven Tuuvan tavoin tehnyt juuri päinvastoin kuin pitäisi tehdä leikkaamalla sekä korkeakoulujen perusrahoitusta että yritysten innovaatiotukea. Vaikka tämä saattaa johtua silkasta epäpätevyydestä, herää silti epäilys, että velkapelottelua itse asiassa käytetään vain verukkeena suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan määrätietoiselle alasajolle.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, talouskolumnisti ja tietokirjailija.
uutiskirje 