Viimeinen sana
Presidentinvaalien jälkeen ollaan palaamassa normaaliin päiväjärjestykseen. Niin Kreikka kuin talousasiat ylipäätään ovat palanneet ykkösuutisiksi – ja tietysti Paavo Väyrysen tulevaisuus.
Euro horjuu ja hallitus valmistautuu kehysriiheensä. Yleensä asioista hyvin perillä olevat tahot ovat jo puoli vuotta ennakoineet rajuja päätöksiä. Edessä on niin verojen kuin hammastenkin kiristystä. Nyt myös kaivattu ”kriisitietoisuus” on alkanut nousta pintaan.
Kuntauudistuksen liikkeelle laittaminen tai puolustusvoimien supistukset ovat osa samaa kehyspakettia. Kun rahaa ei ole eikä lainaakaan kannata ottaa, niin vaihtoehtoja on aika vähän.
Vastuulliset poliitikot joutuvat tekemään päätöksiä, joista osa on väistämättä ikäviäkin.
Suuri kuntaremontti olisi pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten, mutta päättäjien kantti ei ole riittänyt. On pelätty kansan tuomiota. Nyt kertarysäys on paras vaihtoehto.
Tähän jamaan ei olisi jouduttu, jos kunnan isillä ja äideillä olisi ollut rohkeutta tehdä päätöksiä jo silloin, kun he tajusivat kuntansa olevan turmioon johtavalla tiellä. Tietoa on ollut. Ehkä sitä ei ole osattu tulkita tai haluttu ymmärtää. Ihminen on rakennettu sellaiseksi, että hän jaksaa toivoa parempia aikoja – josko horisontin takaa sittenkin saapuisi uuden loiston päivä, vaikka tosiasiassa väestö pakenee, budjetit ovat miinuksella ja velkasaldo kasvaa…
Nyt on päättäjillä kättä pitempää tarjolla. Toivottavasti kuntien isät ja äidit – niin virkamiehet kuin luottamushenkilötkin – tutustuvat huolellisesti etenkin oman kuntansa mutta myös muiden tilanteeseen. Vankkaa pohjatietoa löytyy kuntauudistusta valmistelleen työryhmän perinpohjaisesta selvityksestä.
Se on hyvää iltalukemista, ainakin niille, jotka eivät pienistä säikähdä. Voi tosin olla, että taas käy niin, että kakki eivät ”Helsingin herrojen” faktoista perusta ja pitävät tilastojakin emävalheina. Näillä tietäjillä on oma totuutensa, joka useimmiten on luotu ”musta tuntuu” -menetelmällä.
Puolustusvoimien uudistuksen taustalla taas ovat niin ikäluokkien pienentyminen kuin myös sotakoneiden ja -kalujen hintojen nousu. Varuskuntien lakkautus tietysti kirpaisee, mutta kuten Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen toteaa Ruotuväki-lehdessä (16.2.): ”Millään järkisyyllä ei voida perustella puolityhjien tilojen pyörittämistä valtion varoilla.”
Vai onko tätäkin uudistusta ihan periaatteesta vastustavilla perussuomalaisilla esittää uskottava rahoitusvaihtoehto?
Kotimaisten ongelmien ratkomisessa olisi ihan riittävästi tehtäviä niin hallitukselle kuin oppositiollekin, mutta ne ovat valitettavasti vain osa isoa ongelmien vyyhteä, joka ei poistu pelotusloitsuja hokemalla.
Suomi on osa maailmaa ja Eurooppaa. Velkakriisi iskee väistämättä meillekin haluistamme riippumatta. Kriisi ei myöskään poistu työntämällä päätä lumikinokseen. Vastuulliset poliitikot joutuvat tekemään päätöksiä, joista osa on väistämättä ikäviäkin.
Viikon ykkösuutinen meinasi unohtua eli keskustan puheenjohtajataisto. Paavo Väyrysen itsetunto nousi – jos se nyt on mahdollista – presidentinvaalikampanjassa niin, että hän aikoo palata puolueensa johtoon.
Keskustan tilanne alkaa muistuttaa sotatannerta. Joukot ryhmittyvät kuin nuijasodassa. Väyrynen johtaa kapina-armeijaansa. Lappi on jo hänen hallussaan, iso osa Pohjanmaata adjutantti Jarmo Korhosen avustamana ja kohta itä-Suomikin. Jos se Väyrysestä olisi kiinni, niin hän julistaisi Lapin tasavallaksi ja itsensä sen presidentiksi.
Väyrysen uho on nyt sitä luokkaa, että istuvan puheenjohtaja Mari Kiviniemen jakkara on alkanut heilua. Mauri Pekkarinen seuraa valppaana tilannetta kaivaen jo lähtökuoppia.
Jos Väyrynen voittaa kesäkuun puoluekokouksessa, niin edessä ovat mielenkiintoiset ajat. Voiko Väyrysen nousu johtaa keskustan tuhoon?
Kiviniemen esikunta on antanut hänelle selvät ohjeet oppositiojohtajana terävöittää kieltään ja muuttua aggressiivisemmaksi. Tv:n A-talkissa tämä ei ainakaan toiminut. Se näytti yhtä päälle liimatulta ja teennäiseltä kuin oli SDP:n Jutta Urpilainen sanankäyttö ja elehtiminen puheenjohtajuuden alkutaipaleella.
uutiskirje 
