Mahtipohatta Nalle Wahlroosilla on kustavilaisessa kartanossaan Helene Schjerfbeckin Virkkaava tyttö (1904), moderni merkkiteos ja kansallisaarre, joka on kuulunut pitkään Sampo-konsernin kokoelmiin.
Nallen taideharrastus ei ole sinällään uutinen, sillä takavuosina hänen isänsä Buntta kiskoi minutkin ihailemaan Berndt Lindholmin pientä, mutta kallisarvoista maisemaa. ”Lilla Lindholm”, kuten Buntta haltioituneena hihkui, oli Nallelta saatu syntymäpäivälahja.
Virkkaavassa tytössä nuori Blonda Raij istuu Schjerfbeckin huoneessa, taiteilijan harmaanvihreällä tyylituolilla. Sinertävä valo virtaa sisään ikkunasta, jota ympäröivät läpikuultavat tylliverhot. Ikkunan edessä seisova ompelupöytä on nykyisin Hyvinkään taidemuseossa.
Jos mies jonakin harvinaisena hetkenä avaa romaanin, sen kannessa on oltava miehen nimi.
Blondan äiti, ratamestarin leski Karolina Raij omisti Hyvinkäällä kaksi taloa, joista suuremmassa hän asui yhdessä tyttäriensä kanssa ja pienemmässä asuivat vuokralla Schjerfbeckin naiset. Perhe oli tiukasti ruotsinkielinen, mikä oli ummikko-Schjerfbeckille onnenpotku.
Sittemmin Blonda muutti Helsinkiin ja pääsi töihin Henkivakuutusyhtiö Salamaan. Nallen seinällä virkkaavaasta tytöstä sukeutui harvinaisen osuvasti vakuutusvirkailija.
Schjerfbeck ei tehnyt mitään näköistaidetta, joten Blondalla on maalauksessa myös toinen, Japanin taiteesta lainattu luonne. Tietyssä valaistuksessa, tietyssä illan ja yön saumakohdassa Blonda ehkä kääntääkin esiin kätketyn puolensa.
Hui! Ihanalla peuranpyllyllä syötetyn arvovieraan aromilasi pysähtyy rasvaisille huulille ja hän huudahtaa kalveten: Herregud, mitä tässä kartanossa tapahtuu?
Blondan pitsinauhaa pitelevät kädet ovat äkkiä liian suuret ja valkeat, ja aavemaisen valkeat ovat myös hänen kasvonsa vai ovatko ne lainkaan kasvot? Blondallahan on naamio, jonka reunaviivan lähestulkoon erottaa.
Nöyrä virkkaaja ja alipalkattu vakuutusvirkailija muuttuu silmissä japanilaisen nō-teatterin naamioiduksi ja kabuki-teatterin riisijauholla puuteroiduksi näyttelijäksi ja vihoviimein Ugetsu monogatarin, Kalpean kuun tarinoiden kuolemaa henkiväksi aavenaiseksi.
n
Heinäkuussa sataviisikymmentä vuotta täyttänyt Schjerfbeck on ollut kovasti pinnalla. Kiinnostavaa kyllä, Schjerfbeck oli vain neljä päivää vanhempi kuin itävaltalainen Gustav Klimt, johon hänet yhdistävät naismallit ja eräät jugendpiirteet. Klimtin kosiskeleva pintakiilto on kuitenkin suomalaiselle luonteenlaadulle vierasta.
Kun helsinkiläisiltä kysyttiin, mitä Katajanokan rantaan pitäisi Guggenheimin sijasta laittaa, joku ehdotti naistaiteen museota. Idean taustalla oli ilmeisesti Schjerfbeckin Ateneumin taidemuseossa järjestetty juhlanäyttely.
Ehdotus ei kuulostanut hassummalta, mutta sitten mieleeni muistui Siri Hustvedtin romaani Kesä ilman miehiä (Otava 2011). Vaikka Hustvedt ei puhu kuvataiteesta vaan kaunokirjallisuudesta, yhtä kaikki käy selväksi, että koko henkisestä kulttuurista on tulossa naisten ammatti ja harrastus.
Naiset lukevat kaunokirjallisuutta, miehet välttelevät sitä. Naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, mutta jos mies jonakin harvinaisena hetkenä avaa romaanin, sen kannessa on oltava miehen nimi.
”Eihän sitä koskaan tiedä mitä saattaa tapahtua tuolle genitaaliulokkeelle, jos antautuu sellaisen kirjoittajan pauloihin, jonka tavara on sisäpuolella”, Hustvedt ivaa.
Päälle päätteeksi sivistymättömyydellä suorastaan pöyhkeillään. ”Minä en lue romaaneja mutta vaimoni lukee”, miehet tärkeinä tähdentävät.
Mielikuvitus uhoaa (Hustvedtin sanoin) naisellista parfyymia, kuten on havaittu myös Suomen kirjallisuudessa, kuvataiteessa, teatterissa, musiikissa. Ehkä piankin koittaa päivä, jolloin ajatus naistaiteen museosta vaikuttaa hölmöltä. Naistaide? Mitä muuta taidetta on muka olemassa?
n
Maestro itse, Schjerfbeck, inhosi näyttelyitä, jotka oli koottu sillä periaatteella, että kaikilla osallistujilla oli takamuksensa peittona hame.
Joskus inhoon oli hyvä syy. Keväällä 1943 Berliinissä, Saksan valtakunnan naisliiton talossa avattiin natsipuolueen ja natsiarmeijan siunauksella suomalaisen naistaiteen näyttely, josta Schjerfbeck yritti viimeiseen saakka kieltäytyä.
Taiteilijan vastahakoisuus ei johtunut pelkästään kokoonpanosta, vaan myös siitä, että sota-ajan oloissa pommit saattoivat pirstoa maalaukset tuhannen päreiksi. Natsien asettamat ehdot olivat niin ikään naurettavat, sillä vähänkään modernismiin vivahtavia teoksia Berliinissä ei haluttu nähdä.
Natsit tiedostivat rappiotaiteen vaaran, mutta rotuopit he tässä yhteydessä unohtivat. Näin Rut Bryk sai rauhassa esitellä keramiikkaansa, vaikka hänellä oli vanhatestamentillinen etunimi ja Wienissä syntynyt juutalainen isä. Koko näyttely oli myyntimenestys, mutta eniten kippoja natsiperheiden pöytiin myi puolijuutalainen Bryk.
Schjerfbeckin maalaukset aiheuttivat lievää nurinaa, mutta se oli pieni harmi valtakunnassa, jossa kulttuurin kypsimmät hedelmät paistuivat roviolla. Kaiken kaikkiaan näyttely oli osoitus Suomen syvästä uskollisuudesta Saksaa kohtaan. Parhaiden naistaiteilijoiden parhaat työt lähetettiin luomenkaan rävähtämättä sodan jyrisevään lihamyllyyn.
n
Naismallien ja maalarisiskojen parissa neiti-ihmisenä elänyt Schjerfbeck oli hyvin korostetusti naistaiteilija, mutta häneen suhtauduttiin usein kuin mieheen.
Taideyhdistyksen piirustuskoulun opettajat olivat eräitä sijaisia lukuun ottamatta miehiä, mutta Schjerfbeck hoiti vuosikausia vakinaisen opettajan virkaa ja johti maalausateljeeta.
Jotakin kollegiaalista oli myös siinä huolessa, jota miehet jaksoivat Schjerfbeckin elinoloista kantaa. Maalarisiskot saivat asua vaikka napapiirillä, mutta kun Schjerfbeck asui Hyvinkäällä viidenkymmenen kilometrin päässä Helsingistä, hän oli ”kaukana Suomen sydänmaassa, maaseudun yksinäisyydessä, hylättynä ja unohdettuna”.
Maalarisiskoille omaisten hoitaminen oli luonnostaan lankeava velvollisuus. Miesten veroiselle Schjerfbeckille henkevästi keskusteleva yläluokkainen äiti ja kevyet taloustyöt – joihin ruuanlaitto ei kuulunut – olivat sen sijaan kohtuuton rasite ja luomistyön vaarallinen este.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
