Kahdeksan päivän sota sopi Israelille – ja Hamasille

Vuodenvaihteen 2008–2009 sodan jälkeen Israelin ja Gazaa hallitsevan Hamasin välillä vallitsi jonkinlainen kylmä rauha. Se alkoi rakoilla viime kesänä, kun Hamas rupesi katsomaan sormien läpi äärijärjestöjen rakettien ammuskelua Israeliin.

Mahdollisesti Hamas itsekin ampui joitakin raketteja jo ennen parin viime viikon tapahtumia. Se myös lisäsi israelilaisten rajapartioiden härnäämistä.

Asioiden mittasuhteita kuitenkin kuvaa israelilaisen ihmisoikeusjärjestön B’Tselemin laskelma. Sen mukaan ”kylmän rauhan” aikana Israel surmasi 319 palestiinalaista, palestiinalaiset 20 israelilaista.

Helvetin porttivahdit

Marraskuun ensimmäisellä viikolla Israel ryhtyi selvästi pohjustamaan konfliktia. Erillisissä välikohtauksissa sen sotilaat ampuivat kuusi palestiinalaissiviiliä rajan lähellä, mutta Gazan puolella. Joukossa oli jalkapalloa pelannut 12-vuotias poika.

Neljä israelilaissotilasta haavoittui palestiinalaisten tulituksessa ja rakettien ammuskelu Gazasta kiihtyi, mutta pysyi vielä yksittäisinä iskuina.

Vain reilu vuosi sitten, lokakuussa 2011, Hamas järjesti vapaaksi viisi vuotta siepattuna olleen israelilaisen varusmiehen Gilad Shalitin. Israel vapautti vastineeksi joukon palestiinalaisvankeja.

Hamasin puolelta sopimuksen neuvotteli järjestön sotilaskomentaja Ahmed Jabari. Viime viikon keskiviikkona Israel surmasi Jabarin ohjusiskulla.

Hamasin mukaan isku ”aukaisi helvetin portit”. Alkoi satojen rakettien ampuminen Israeliin ja Israelin raskaat pommitukset Gazassa.

Vaalityötä pommeilla

Lyhyen sodan ilmeisin syy on Israelissa tammikuussa pidettävät ennenaikaiset vaalit.

Israelin sisäpolitiikka on turbulenttia. Parlamentti knesset on jakautunut niin moneen pieneen puolueeseen, että mikä tahansa enemmistö on horjuva.

Korruptiosyytteet nykäisevät huippupoliitikon toisensa jälkeen syytettyjen penkille.

Sosiaaliset ja talousongelmat ovat kasvaneet, ja hallitukseen kohdistuu tyytymättömyyttä monelta suunnalta.

Pääministeri Benjamin Netanjahu pelasi jo kovaa uhkapeliä, kun hän lokakuussa ilmoitti oikeistolaisen Likud-puolueensa käyvän tammikuun 22. päivän vaaleihin yhteisellä listalla äärinationalistisen Yisrael Beiteinu -puolueen kanssa. Sitä johtaa kovan linjan ulkoministeri Avigdor Lieberman.

Netanjahua pääministerinä edeltänyt Ehud Olmert oli huhujen mukaan aikonut ilmoittaa paluustaan politiikkaan korruptiojutun jälkeen juuri viime viikon keskiviikkona.

Sopiva rajoitettu sota, jossa ei tule paljon omia tappioita, on Netanjahulle paras vaaliase. Se palvelee myös puolustusministeri Ehud Barakia, jonka Itsenäisyys-puolue on pelännyt putoamista ulos knessetistä. Puolue lohkesi työväenpuolueesta tammikuussa 2011.

Obaman uskollisuudenvala

Vuodenvaihteen 2008–2009 Gazan sota alkoi sekin pari kuukautta ennen Israelin vaaleja. Toinenkin piirre yhdistää sitä tuoreimpaan sotaan: se alkoi pian Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen.

Silloin Israel lopetti sodan pari päivää ennen Barack Obaman virkaanastujaisia. Nyt Obama aloittaa kohta toisen kautensa.

Pinnan alla on jännitteitä. Vaikka henkilökemian merkitystä ei pidä liioitella, se ei ole hyvä Netanjahun ja Obaman välillä. Netanjahu on ärsyttänyt Obamaa ylimielisyydellään ja tukemalla ennen vaaleja Mitt Romneyta.

Netanjahu muistaa tietysti myös kevään 2009. Silloin ulkoministeri Hillary Clinton vaati harvinaisen tiukasti Israelia lopettamaan siirtokuntien rakentamisen.

Jo seuraavana syksynä Yhdysvallat palasi tutulle linjalle, jota eräässä kolumnissa kuvailtiin osuvasti: ”anna Israelille avokätisesti, älä odota mitään vastineeksi, äläkä kysy mitään”.

Nyt Netanjahu on tuntenut tarpeelliseksi saada Yhdysvalloilta tavanomaiset uskollisuudenvalat. Ja Obama on vastannut kuuliaisesti ”Israelilla on oikeus puolustaa itseään”, kyselemättä kohtuuden perään.

Varoitusviesti Iranille

”Israelin turvallisuus” on saatu taas Yhdysvaltain ulkopolitiikan asialistan kärkeen. Tästä on Israelin hyvä jatkaa ruuvin kiristämistä Iranin suuntaan. Ehkä Yhdysvaltain on nyt vaikeampi käydä Iranin kanssa suoriin neuvotteluihin, joista ehti viime viikkoina liikkua huhuja.

YK:n yleiskokouksen odotetaan ensi viikon torstaina käsittelevän Palestiinan hakemusta asemansa korottamisesta tarkkailijasta pysyväksi tarkkailijaksi. Tällainen asema on ennestään Vatikaanilla.

Pysyvän tarkkailijan asemaan riittää yleiskokouksen päätös, eikä siis Yhdysvallat pysty estämään sitä vetolla turvallisuusneuvostossa kuten varsinaiseksi jäsenvaltioksi hyväksymistä.

Palestiinan hakemuksen uskotaan menevän yleiskokouksessa läpi. Israelin tavoite on, ettei ainakaan mikään suurista Länsi-Euroopan valtioista äänestäisi sen puolesta.

Hamasin salafistihaastajat

Hamas puolestaan on vahvistunut ulkopoliittisesti. Egyptissä on johtavaksi puolueeksi noussut Hamasin veljesjärjestö Muslimiveljeskunta. Egyptillä oli tärkeä rooli keskiviikkoiltana voimaan astuneen tulitauon välittäjänä.

Lisäksi Israel on sotkenut välinsä Turkin kanssa.

Helmikuussa Hamas katkaisi suhteensa Syyriaan ja sulki Damaskoksessa olleen päämajansa. Hamasin poliittinen johtaja Khaled Meshaal ilmoitti tukevansa Syyrian kapinallisia ja muutti itse länsimieliseen Qatariin.

Gazan sisällä Hamas kuitenkin on saanut haastajia. Siellä on nyt useita todella kovan linjan islamistijärjestöjä, joista monilla on yhteyksiä kansainväliseen salafistiliikkeeseen.

Nämä järjestöt ovat syyttäneet Hamasia heikkoudesta ja alistumisesta sekä pitäneet tulitaukoa petoksena.

Radikaalijärjestöille on antanut kaikupohjaa se, että tulitauko ei parantanut gazalaisten elämää. Israel lievensi kahden viime vuoden aikana hiukan saartoaan, mutta se ei ole paljon kurjuutta vähentänyt.

Tämä on suurin selittäjä sille, että reilun viikon mittainen rajoitettu sota saattoi sopia Hamasillekin. Nyt se on taas vastarinnan eikä myöntyväisyyden edustaja.

PLO:n hallitsemalla Länsirannalla järjestettiin Hamasia tukevia mielenosoituksia. Näin konflikti vahvisti Hamasia suhteessa PLO:n palestiinalaishallintoon, jonka uskottavuutta ovat jo koetelleet korruptio ja voimattomuus.

Loputon ”rauhanprosessi”

Netanjahu uhkasi maahyökkäyksellä ja keskitti joukkoja Gazan rajalle. Todellisuudessa maasota olisi alkanut vain, jos konflikti olisi vahingossa eskaloitunut irti suunnittelijoidensa näpeistä.

Maasota olisi tuonut Israelille omia sotilastappioita, eikä sellainen sovi vaalivaltiksi.

Israelin joukoilla ei olisi ollut vaikeuksia tunkeutua Gazaan, mutta sitten siellä olisi pitänyt joko pysyä tai lähteä jossakin vaiheessa pois. Israel ei enää halua sitoa joukkoja pysyvään miehitykseen Gazassa, mutta vetäytyminen olisi pitänyt pystyä markkinoimaan voittona.

Masentavinta on kuitenkin se, että sota varmaan liittyi Netanjahun ja monen muun israelilaispoliitikon pitkän aikavälin tavoitteeseen torjua aidon kompromissin tekeminen palestiinalaisten kanssa.

”Rauhanprosessia” voidaan jatkaa vaikka maailman tappiin, kunhan tulosta ei tule. Samalla siirtokuntia rakentamalla nakerretaan pala palalta ratkaisun edellytyksiä.

Jos konflikti osoittaa laantumisen merkkejä, sitä lietsotaan. Israelin johto tarvitsee Hamasia, mutta se tarvitsee sitä vihollisena eikä neuvottelukumppanina.

Hamasin sisällä on linjakiistoja. Meshaal on antanut sovinnollisia lausuntoja. Myös ohjuksella surmattu Ahmed Jabari oli kovasta maineestaan huolimatta viime vuosina neuvottelulinjan kannattaja.

1980-luvulla Israel salaa tuki Hamasin syntyä, koska se halusi heikentää PLO:ta. Nyt hajota ja hallitse -politiikkaan sopii salafistien nouseminen vanhojen pelureiden rinnalle. Israel haluaa, ettei mikään niistä täysin häviä, mutta ei myöskään nouse liian vahvaksi.