Trendifilosofien puheissa oppiminen on sosiaalista ja helppoa. Innovaatiot sen kun sinkoilevat rikastavissa yhteisöissä.
Todellisuudessa oppimisesta on keveys kaukana. Se vaatii lähes mahdottomia: alistumista kurinalaiseen prosessiin, jossa pitää kohdata omat heikkoudet sekä rajaton tietomäärä. Ei siinä mitään kivaa ole.
Yhteisöllinen oppiminen on jo pitkään haastanut teollisen koululaitoksen käskytyspedagogiikan. Sen syvimpänä ajatuksena on kulttuurimuutos kohti dialogista, osallistavaa ja demokraattista kasvatusta. Trendikäs oppimispuhe kaivaa tästä pullasta lähinnä rusinat.
Yhteisöllisyys muuttuu työelämän vaatimaksi yhteistoiminnallisuudeksi. Oppimisesta tulee ryhmätörmäys, jossa jäljitellään yritysmaailman innovaatiopajoja. Keskeiseksi nousee sosiaalinen kyky luoda tyhjästä – pelkästä luomisen voimasta.
Oppimista ei tulisi innovaatiokyhäilyn varjolla myöskään irrottaa tieteenalojen erityispiirteistä. Esimerkiksi koulun historian oppimisessa keskeistä on historian tiedonluonteen hahmottaminen ja historiallisen ajattelun kehittäminen.
Oppimisen taustalla on kysymys, mitä historiallinen tieto on. Siihen kyetään tarttumaan historiaa tutkimalla: asetetaan tutkimuskysymys, etsitään tietoa erilaisista lähteistä, tehdään niistä tulkintoja ja esitetään perusteltuja vastauksia tutkitun aineiston pohjalta.
Staattisen oppikirjatiedon sijaan oppilas kohtaa historiallisen tiedon kerrostuneena ja ristiriitaisena. Tutkimuksen varrella hän joutuu historiantutkijan tavoin kyseenalaistamaan tulkintansa ja korvaamaan niitä uusilla.
Parhaimmillaan liikutaan metakognitiivisten taitojen alueella, eli opitaan jotain omasta tavasta oppia. Oppilas toki oppii myös tietoyhteiskunnan perusvalmiuksia: lähdekriittisyyttä, itsenäistä tiedontuotantoa ja tutkimukseen perustuvaa argumentaatiota.
Tällainen oppiminen saattaa kuulostaa idealistiselta. Eräissä brittiläisissä kouluissa sitä on kuitenkin harjoitettu jo 1980-luvulta alkaen. Mistään oppituntikokeiluista ei ole kyse, vaan koko kouluyhteisö on keskittynyt perusteellisesti historiantutkimuksen prosessiin jopa viikkojen ajan.
Tulokset ovat olleet erinomaisia. Myös Suomen kouluissa ja opettajankoulutuksessa on otettu askeleita tähän suuntaan.
Koulutusjärjestelmän uudistamisessa tulisi kuulla näitä arjen kokemuksia eikä yritysmaailman oppimiskonsultteja. Ehkä siten välittyisi ajatus sitoutumista vaativasta oppimisesta ja tutkivasta yhteisöstä, joka kasvattaa itsenäiseen ajatteluun kykeneviä elinikäisiä oppijoita.
uutiskirje 
