Mitä se rakkaus oikein on? kysyttiin telkkarin uutispätkässä päiväkotilapsilta. Pieni pojannassikka vastasi: ”No, se on sitä, että tykkää toisesta ja haluaa olla oikein kiva toiselle.” Viisas ja täsmällinen vastaus. Saman vastauksen voisivat antaa myös vuosikymmenet puolisonsa kanssa yhteiselämää eläneet mummot ja papat.
Siinä välissä onkin sitten vaikeampaa. Parveilu- ja paritteluiässä nykyihminen ei niinkään etsi rakkautta vaan rakastumista, tuota eroottisen ylivirittyneisyyden tilaa, joka asiantuntijoitten mukaan kestää hyvissäkin parisuhteissa noin kolme vuotta. Sen jälkeen pitäisi löytyä jotain muuta yhteistä. Sitä tuntuu olevan entistä vaikeampaa löytää, kun melkein puolet avioliitoista päättyy eroon.
Päiväkotilapsia ei vielä ole hämmennetty sillä rummutuksella, jolla markkinat pitävät huolta siitä, että rakkauden käsite käy yhä epäselvemmäksi ja me sen edessä yhä avuttomammiksi samaan aikaan, kun meitä indoktrinoidaan ajattelemaan, ettei mitään niin tärkeää ja tavoiteltavaa ole kuin romanttinen rakkaus. Elämä ilman eroottista rakkautta ja vireää seksuaalielämä ei kerta kaikkiaan ole elämisen arvoista.
”Kvartaali-rakkauden” prinssejä ja prinsessoja edustavat parisuhde-karusellissa pyörivät julkimot, jotka lyövät hynttyynsä yhteen, kihlautuvat säkenöivän onnellisina ja salamannopeasti jo eroavat.
Mutta kuinka kauan lapset saavat pitää turmeltumattoman viisautensa? Tutkimusten mukaan lapset seuraavat entistä enemmän aikuisten viihdettä, nuorisomusiikkia, telkkarin hömppäsarjoja, koko sitä markkinamelua, jonka keskeinen teema eroottinen rakkaus on. Toisaalta myös papoille ja mummoille opetetaan, miten tärkeää ja terveellistä on vonguttaa hetekanjousia vielä vanhoilla päivilläkin vaikka Viagran voimalla. Eikä eroottis-romanttinen rakastuneisuuden tila suinkaan ole sitä, että ”haluaa olla kiva toiselle”. Päinvastoin: MINÄ haluan, että se toinen on kiva MULLE ja omistautuu MINUN tarpeilleni. Jos ei, niin annan takaisin samalla mitalla: petän, jätän, kostan ja vihaan sitä elämäni loppuun asti.
Kun hormonit alkavat hyrrätä, tunne-elämästä tulee vaikeaa, vaikka ei olisikaan purematta niellyt sitä kapeaa käsitystä rakkaudesta, mitä meille tarjotaan. Oman seksuaalisuutensa kanssa ihminen on peloissaan ja hämmennyksissään aina. Pelottaa, ettei ole samanlainen kuin muut, pelottaa, ettei ulkoisesti ja sisäisesti ole ominaisuuksiltaan sellainen, joka virittää vastapuolen rakastumaan. Seksi on kulttuurissamme muka vapaata, mutta tutkitusti parisuhteiden pahin peikko on petetyksi tuleminen. Kumma kyllä, vähemmän pelottaa se itsepetoksen ansa, johon romanttis-eroottisen rakkauden mielikuvaan takertuva helposti astuu.
Ja kukapa ei olisi astunut, ainakin kerran? Jotkut lankeavat siihen pakkomielteisesti kerran toisensa jälkeen.
Rakkausbisnes on valtava markkina, jossa liikkuu rahaa miljardimäärin. Rakkaus on aina innoittanut taiteilijoita, mutta taiteen rakkaus on rujoa ja ikävän todellisuudentajuista verrattuna siihen sentimentaaliseen rakkaushuumaan, joka innoittaa bisnestä. Viihdebisnes elää sillä, mutta rakkaus myy myös kosmetiikkaa, mediatuotteita, laihdutusvalmisteita, kukkia, muotia, ruokaa ja juomaa, lomakohteita, autoja, koruja, ravintolapalveluita… vaikea sanoa, mitä rakkaus ei myy. Erityisen hyvä trendi bisnekselle ovat olleet kymppitonnien hintaiset häät, joiden suosio ei tunnu olevan missään suhteessa avioliittojen heikkoon kestävyyteen. Perille mennen nämä suurelliset esitykset demonstroivat jotain ihan muuta kuin hääparin välillä roihuavaa rakkautta.
Kuuntelin sitä läppää, mitä jokapaikan julkkisnaamat heittävät tv-sarjassa Totuus rakkaudesta. Sen jälkeen oli pakko etsiä käsiin Hannele Törrösen muutama vuosi sitten julkaisema selviytymisopas Hullu rakkaus (WSOY 2009). Törrönen kirjoittaa terävästi nimenomaan rakkauden markkinoista, joilla ”mielipuolista hullaantumista” ihannoidaan aivan erityisellä tavalla. Reippaimmin hän vetää turpiin mediaa, rosvoa, joka on ”vienyt viimeisetkin ajattelun rippeet”. Hän näkee ”jotain puistattavan pimeää” siinä, että tarvitsemme media esittelemiä ”hulluja” rakastavaisia, samalla kun tuhahtelemme heidän tarinalleen.
”Kvartaali-rakkauden” prinssejä ja prinsessoja edustavat parisuhdekarusellissa pyörivät julkimot, jotka lyövät hynttyynsä yhteen, kihlautuvat säkenöivän onnellisina ja salamannopeasti jo eroavat. Ihmetellään, ketä kiinnostaa, mutta luetaan silti. Mediassa rakkaudella on ahtaat rajat: täytyy olla joko levoton menestyjä salarakkaineen tai rakentaa unelmakotia, jossa vietetään suurenmoisen rakkauden sävyttämää arkea ja ihania juhlia. Lukijan elämä tuntuu perin riittämättömältä ja tylsältä verrattuna näihin lämmön ja läheisyyden lavastuksiin. Mutta joku hyötyy.
Hullun rakkauden lukija törmää taatusti omaankin todellisuuteensa ja epätodellisuuteensa. Se tälli voi tehdä hyvää.
Intiimeiksi suhteiksi sanotaan sukupuolisuhteita, vaikka sillä alueella ei aikoihin ole ollut mitään intiimiä. Seksuaalielämäänsä ihminen voi ujostelematta selostaa televisiossa ja paljastaa sen yksityiskohtia sadoille peukuttajille facebookissa. Sänkyyn voi hypätä tuiki tuntemattoman kanssa, mitä vakiparia vailla oleville pidetään jopa suositeltavana tapana hoitaa ”seksuaaliterveyttään”. Salarakkaita voi tilata nettipalvelusta. En tuomitse, mutta mitä intiimiä siinä on?
Intiimeintä on arki. Se on harvoin romanttista, mutta se voi olla kodikasta, lämmintä ja läheistä. Se on myös aamukaurapuuroa, kalsaripyykkiä ja tiskivuoria, oksentelevia pikkulapsia ja piereskeleviä aikuisia, meikkaamatonta naamaa ja ajelematonta partaa, jalkahikeä ja kuukautisia, väsymistä pikkuvauvan kanssa, kiukuttelevia uhmaikäisiä ja kuittailevia murkkuja, ajoittaista tympääntymistä toisen naamaan, rahasta ja kotitöistä riitelemistä. Intiimiä on kaikki se, mitä itsestään ja parisuhteestaan ei halua esitellä koko maailmalle.
Kohtuuttomia ei kannata vaatia itseltä eikä toiselta. Paljon kestää, kun tykkää toisesta ja haluaa olla oikein kiva toiselle.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
