Kenen joukoissa seisot? laulettiin ennen ja marssittiin rinta rinnan: opiskelijat, työläiset, työttömät, akateeminen väki, eläkeläiset ja kaikki, jotka tunsivat kuuluvansa työväen luokkaan, olipa heillä paljon tai vähän koulutusta tai tuloja. Silloin oli yhteiset tavoitteet, vaikka keinoista emme silloinkaan olleet samaa mieltä.
Nyt yritämme luoda puoluekokoukselle vasemmistolaista tulevaisuutta, punavihreää asiakirjaa. Työryhmä on veistellyt versioita julkiseen keskusteluun.
Mutta mitä tapahtui? Emme kysele enää muilta, kenen joukoissa seisot, vaan tölvimme toisiamme, nimittelemme puoluejohtoa puolue-eliitiksi ja kaikki ryhmät ajavat vain omaa etua. Ei löydy enää yhteistä rintamaa? Missä on rakentava keskustelu, uudet ehdotukset, ajatusten säkenöinti?
Ay-liikkeen tornista kysellään, miksi ohjelmassa on liikaa vihreää, kun se vie työpaikat. Nuoriso ajaa perustuloa, jossa vapaus kukoistaa, mutta ei jakseta pohtia, kuka sen rahoittaisi. Eläkeläisten mielestä ohjelmasta puuttuu taitettu indeksi, vaikka nuorten eläkkeet on syöty jo ajat sitten. Keski-ikäiset haikailevat hyvinvointivaltion perään… Toisten mielestä siitä puuttuu ihmisten arki, toisten mielestä EU-kriittisyys.
Tätä on kansalaiskeskustelu, mutta ohjelma pitäisi silti saada aikaan. Miten tällaisessa ristiaallokossa voi ottaa yhteisen suunnan?
Ehkä olisi syytä ottaa historiasta oppia. Pitää osata katsoa kauas, yli viisivuotissuunnitelman. Samalla pitäisi osata antaa ihmisille toivoa paremmasta huomisesta. Tulevaisuuden huominen ei ole enemmän rahaa, vaan enemmän elämän laatua, perustarpeiden tyydyttämistä ja krääsäkulttuurin hylkäämistä. Maapallo ei kestä kahden tai kolmen maapallon veroista kulutusta, se kai on jo kaikille selvää. On siis hyödynnettävä teknologiaa, varjeltava ympäristöä, annettava arvo lähiruualle ja kanssaihmisille. Ja luotava uusia suuria kertomuksia, kuten ihailemani Ele Alenius jo vuosikymmen sitten kirjoitti kirjassaan.
Ei ihme, jos puoluepolitiikan ulkopuolella olevat ihmiset ovat hämillään. Vanha luokkajako on suistunut, on syntynyt uusi epävarmuuden luokka. Siihen kuuluu ihmisiä kaikista tuloluokista. Työ, tulot, ihmissuhteet, asuminen ja kaiken kestävyys on epävarmaa. Kiire syö voimia, tipahtaminen pelottaa ja lasten tulevaisuus hypermaailmassa.
Olisiko vasemmiston tulevaisuusohjelmalla antaa toivoa epävarmuuden luokalle? Sehän on suurin luokka nyky-Suomessa.
Jospa loisimme yhteisen rintaman ja annettaisiin syödä leijonien makeiskorinsa ja keskittyisimme olennaiseen: hyvään, turvallisempaan elämään sovussa luonnon kanssa. Ja romukoppaan heitetty sana solidaarisuus saisi uuden kukoistuksen punavihreässä tulevaisuudessa, sillä me tarvitsemme toisiamme ja yhteistä rintamaa.
Kirjoittaja on oululainen kaupunginvaltuutettu ja Paltamon Työtä kaikille -täystyöllisyyskokeilun toiminnanjohtaja.
uutiskirje 
