Mitä kuuluu vahakabinettiin 20
J.W. von Goethe määritteli traagisuuden sovittamattomaksi vastakohtaisuudeksi sankarin loistavien tekojen ja taustalla häämöttävän traagisen tuhoutumisen ja kuoleman välillä.
Usean rocktähden elämä on täyttänyt nämä traagisuuden vaatimukset; Elvis, Brian Jones, Jimmy Hendrix, Janis Joplin, Cisse Häkkinen, Albert Järvinen, Badding…
Elviksen kunnianhimoisena tavoitteena oli hallita kaikki amerikkalaisen musiikkiperinteen lajit, mutta hänen managerinsa eversti Parker halusi Elviksen laulavan vain mahdollisimman suuria voittoja keinoja kaihtamatta.
Aristoteles kelpuuttaisi Elviksen tarinan tragedian aiheeksi kenties sillä perusteella, että Elviksen sadunomaisen myyttiset mittasuhteet saavuttanut elämäntarina todistaa sen, että miltei mahdottomalta kuulostava tarina voi olla uskottava.
Aristoteles tähdentää, ettemme usko sellaisen olevan mahdollista, mikä ei ole tapahtunut, mutta tapahtunut on selvästikin mahdollista, sillä se ei olisi tapahtunut, jos se olisi ollut mahdotonta.
Jos maailma näyttäytyy komediana niille, jotka ajattelevat, ja tragediana niille, jotka tuntevat, niin tässä katsannossa monen rock-kulttuurin legendan elämäntarinat kallistuvat tragedian suuntaan.
Rock-konserttien huumaavat desipelit johdattavat kuulijan tajunnan enemmänkin tragedian jylhyyteen kuin komedian kepeyteen, jolloin naurun sijasta kuulijan tajunnassa velloo elämän syvien virtojen tummanpuhuva salaperäisyys.
Jos rock muuttuu liian viihteelliseksi, kadottaako se uskottavuutensa? Jos rocktaiteilija saa sanomansa läpi massayleisölle, koetaanko se ”kepeilyksi,” joka ei ole tarpeeksi syvällistä ja vahvaa merkitsemään todella jotain?
Voiko rock esittää perinteisen tragedian tavoin epämiellyttäviä totuuksia vain silloin, jos se turvautuu ajatuksiin, jotka ovat valmiiksi häiritseviä ja vahvoja ihmisten mielessä.
Aristoteles muistuttaa, että pelkästään kauhun ja kaaoksen aikaansaamisella ei ole mitään tekemistä tragedian kanssa.
Runoilijan on saatava aikaan säälistä ja pelosta syntyvää mielihyvää jäljittelemällä ja siksi aiheen täytyy sisältyä tapahtumiin.
Ehkä Aristoteles myöntäisi rock-konsertista poistuessaan, että rock ei välttämättä vie kuulijoita ”käsittämättömään” vaan auttaa kenties ”käsittämään” jotain olennaista omasta ajastamme ja kulttuuristamme ilmaisemalla ja välittämällä vertauskuvallisesti kulttuurisia ristiriitoja.
Timo Vihavainen esittää eriävän näkemyksensä rockin kapinallisuudesta ja traagisuudesta kirjassaan Länsimaiden tuho.
Vihavaisen mukaan romantiikka nosti jälkihöyryissään jalustalle maailmaan tyytymättömän narsistisen nuorukaishahmon. Maailmassa ei ole hänelle tarjolla riittävästi nautintoja ja polttavaa rakkautta. Kaiken keskipisteeksi asettuu tyydyttämätön rakkaus.
Päinvastoin kuin perinteinen traaginen sankari, narsistinen nuorukaishahmo tahtoo asettaa kaiken huomion keskipisteeksi murrosikäisen egonsa. Eksistentialistiset kysymyksenasettelut ja pohdinnat saavat väistyä mieltä kuohuttavien fiilisten tieltä.
Vapautuiko taide samalla vastuusta, kun tämä maailmaan tyytymätön nuorukaishahmo otti individualistisen vapauden ilmaistakseen todellisuutta miten lystää, kunhan se vain tyydyttää narsistisen egon nautinnon janon?
Ja tämä itsekeskeisen huomionhalun koukkuun jääminen on traagista, kuten Narkissoksen kuihtuminen lähteen kalvosta kuvaansa tuijotellessaan ja muuttuminen narsissiksi.
uutiskirje 