Egyptin tärkeimmät valtaryhmittymät ovat armeija, islamistit ja maallinen oppositio. Islamistit jakautuvat Muslimiveljeskuntaan ja sitä jyrkempiin salafisteihin. Maallinen oppositio jakautuu perinteisiin oikeistoliberaaleihin ja vasemmistoon sekä viime vuosina nousseeseen, ennen kaikkea kansalaisvapauksia ja arvoliberalismia korostavaan nuorisoon.
Lisäksi ovat kymmenkunta prosenttia väestöstä muodostavat koptikristityt, mutta he ovat saaneet tottua pikemminkin uhrin kuin vallankäyttäjän rooliin.
Arabikeväästä kummunneita tapahtumia leimaa se, että vuorollaan kaikki muut ovat yhtä valtakeskittymää vastaan. Kun tämä on saatu työnnettyä sivuun, alkavat toisiinsa pettyneet voittajat riidellä keskenään.
Vuorollaan kaikki muut ovat yhtä vastaan Egyptissä, kohde vain vaihtuu.
Presidentti Hosni Mubarakin pitkän diktatuurin aikana valta oli viime kädessä armeijalla. Sen suojissa eli virkamieskunta ja korruptoituneiden liikemiesten eliitti.
Armeija ja korkeat upseerit olivat vahvassa asemassa liike-elämässä. Eliitti kietoutui yhteen ja palkitsi toisiaan vähätöisillä, mutta hyvin palkatuilla korkeilla virka-asemilla. Kansanedustajan paikkoja ostettiin ja myytiin. Nepotismi kukoisti.
Siitä lähtien kun Egypti oli solminut rauhan Israelin kanssa, Yhdysvallat oli järjestelmän takaaja. Egypti on ollut Israelin jälkeen suurin Yhdysvaltain sotilasavun saaja.
Muslimiveljeskunta ei saanut virallisesti osallistua politiikkaan. Joitakin sen edustajia tavattiin kuitenkin valita parlamenttiin riippumattomina ehdokkaina. Sinne pääsi demokratian kuvan luomiseksi myös esittelykappaleita maallisesta oppositiosta, ei kuitenkaan vasemmistolaisia.
Oppositio ei saanut liikaa haastaa vallanpitäjiä. Jos niin tapahtui, hissiliike parlamenttitalon ja vankilan sekä kidutuskammion välillä oli nopea.
Vanha valta horjahti
Tunisiasta vauhtia saaneet kansanjoukot nousivat Kairon Tahrir-aukiolla tammikuussa 2011 vanhaa valtaa vastaan. Muslimiveljeskunta pysyi tuolloin etupäässä sivussa.
Ei kestänyt kolmea viikkoakaan, kun ”ikuinen” Mubarak oli jo kaadettu. Odotukset olivat korkealla 11. helmikuuta 2011.
Tosiasiassa armeijan ja vanhan eliitin fiksuimmat osat olivat tajunneet, että vain jostain luopumalla voi pelastaa sen mikä pelastettavissa on. Mubarak heitettiin susille ja demokratiaa luvattiin.
Ennen demokratiaa sotilasneuvosto piti kuitenkin valtaa siirtymäkauden, joka lopulta venyi 15 kuukauden mittaiseksi.
Armeijalla on Egyptissä ollut aina hyvä maine toisin kuin poliiseilla. Siirtymäkausi koetteli luottamusta, kun kovat otteet jatkuivat.
Marraskuun 2011 parlamenttivaaleissa kumouksen hedelmät putosivat islamisteille. Ykköseksi tuli jo Mubarakin aikana organisoitumisen taidon hankkinut Muslimiveljeskunta ja yllätyskakkoseksi salafistit.
Maallinen oppositio osoitti kyvyttömyytensä organisointiin ja kampanjointiin. Sille jäi selvä vähemmistö paikoista.
Siviilivaltaan siirtymistä täydensivät presidentinvaalit kesäkuussa 2012. Toisen kierroksen voitti Muslimiveljeskunnan Muhammed Mursi niukasti ennen Mubarakin kauden viimeistä pääministeriä Ahmed Shafikia.
Moni maallisesta oppositiosta ilmeisesti äänesti Mursia, koska ei halunnut tukea vanhan vallan tahraamaa ehdokasta.
Mursi petti lupaukset
Siviilit näyttivät pääsevän lopullisesti niskan päälle, kun Mursi elokuussa 2012 erotti siirtymäkauden vaikutusvaltaisimman henkilön, armeijan ylipäällikön Mohamed Hussein Tantawin.
Tilalle Mursi nimitti Abdel Fattah al-Sisin, joka sai myös puolustusministerin salkun. Häntä pidettiin upseeriksi poikkeuksellisen myötämielisenä Muslimiveljeskunnalle.
Ironista kyllä, tämä taisi jäädä Mursin valtakauden suosituimmaksi toimeksi.
Mursi ryhtyi kahmimaan Muslimiveljeskunnalle valtaa paljon yli sen kannatusosuuden. Muille luvattuja varapresidentin paikkoja ei perustettu. Hallituspohjaa ei laajennettu. Virkamiehiksi nimitettiin puoluetovereita. Vallanhimo meni ohi kansan elinolojen parantamisen.
Kun Mursi viime marraskuussa runnoi läpi islamistisen perustuslain, alkoi asetelma olla muut vastaan islamistit. Mursia alettiin syyttää yksinvaltaiseksi, epäpäteväksi ja vallankumouksen pettäjäksi.
Mursin tällä viikolla tarjoamat myönnytykset olivat liian vähän liian myöhään. Maallinen oppositio oli valmis jakamaan kukkasia vallan Mursilta kaapanneelle armeijalle.
Kaappausta – opposition sanoin ”toista vallankumousta” – johti kenraali al-Sisi. Hän hankki tuekseen oppositiojohtaja Mohamed ElBaradein, sunnien tärkeimmän hengellisen johtajan sheikki Ahmed Tayebin ja koptien paavin Tawadros II:n.
Mielenosoituksia järjestänyt, huhtikuussa syntynyt Tamarod-liike on myös mukana. Sen rooliksi jäänee kuitenkin enemmän vallan kumoaminen kuin sen käyttäminen.
Mursi petti monet presidenttinä, mutta keskiviikko on ikävä ennakkotapaus Egyptin nuorelle demokratialle: aina kun presidenttiin ollaan tyytymättömiä, voidaan kutsua armeija avuksi.
lehti 