Viimeinen sana
Oli aika, kun yksilö oli uhka, joka piti tasapäistää. Valtaa pystyi uhmaamaan pelkästään eroamalla massasta ja olemalla outo. Koko 60-luvun kulttuuriradikalismi perustui tähän.
Kun kansanedustajatkin julkaisevat juomalauluja – Teuvo Hakkaraisen esikoislevy Huurteiset hulinat ilmestyy syksyllä – ja Eurooppa-ministerinä istuu liberaali metroseksuaali, yksilöllisyys ei uhkaa enää ketään.
Jos vihainen toisinajattelija tuuttaa kritiikkiä omalla nimellään, hänet palkataan naistenlehden kolumnistiksi ja tuodaan tv:n teemailtaan osoittamaan median moninaisuutta. Jokaiselle löytyy paikka, jopa romanikerjäläiselle. Mitä oudompi yksilö, sitä brändimpi tuote.
Yksilöllisyydestä ja erottautumisesta on tullut normi. Yksilöä on helpompi hallita kuin kasvottomia ja arvaamattomia joukkoja.
Yksilön sijaan nyt pelätään nimettömyyttä, ryhmäytymistä ja jakamista. Siksi anonyymeja nettipuhujia moralisoidaan ja pelätään. Siksi iltapäivälehdet kauhistelevat vertaisverkkoja ja yritykset pelottelevat piratismilla.
Siksi suurvallat lappavat miljardeja hakusanojen ja valokuitukaapeleiden seulontaan.
Nykyaikainen kontrolli tähtää yksilöiden erottamiseen ja irrottamiseen massasta. Yksilöllisyydestä ja erottautumisesta on tullut normi. Yksilöä on helpompi hallita kuin kasvottomia ja arvaamattomia joukkoja.
Yhdysvaltojen ja Britannian Prism- ja GCHQ-urkintajärjestelmien paljastuttua nähtiin klassinen ilmiö: iso osa ihmisistä toivotti valvonnan tervetulleeksi. Tarkkailkaa vaan, meillä ei ole mitään piiloteltavaa! Lukekaa viestini, kuunnelkaa puheluni, seuratkaa selaintani ja tuokaa varuilta vielä kamera kotiin. Mitä tahansa turvallisuuden puolesta.
Jostain syystä näin puhuvat ihmiset pitävät kuitenkin verhoja ikkunoissaan.
”Kun viranomaisille annetaan lupa rajoittaa ja valvoa kansalaisten viestintää, tuota lupaa tullaan käyttämään”, kirjoittaa Hanna Nikkanen kirjassaan Verkko ja vapaus.
Jos viranomaisia ei rajoiteta eikä laiteta tilivelvollisiksi toimistaan, valvonta laajenee sellaisiinkin asioihin, joita sen ei alun perin pitänyt koskea. Juuri niin kuin valvontajupakassa on taas kerran käynyt.
Nikkanen huomauttaa, että valvontaa hyväksyvästi syleilevät ”normaalit” ihmiset eivät välitä, millaista on olla homonuori maaseudulla tai hyväksikäytön tai sairauden uhri, joka etsii nimettömänä vertaistukea. Tai aktivisti: viime viikolla paljastui, että Britannian poliisi valvoo salaisella tietokannalla yhdeksää tuhatta ruohonjuuritason poliittista toimijaa.
Valvontaa vastustetaan usein vetoamalla oikeuksiin, kuten yksityisyyden suojaan. Oikeuksien lisäksi voisi puhua vapaudesta.
Koska ihmiset napataan nykyään kiinni erottelemalla, nimeämällä, luokittelemalla ja jakamalla heidät hierarkioihin, vapaus edellyttää nimettömyyttä. Vapaus on mahdollisuutta kadota massoihin ja lakata olemasta brändätty yksilö, jolla on henkilökohtainen opinto-, laina-, aktivointi-, kuntoilu- ja julkisuussuunnitelma.
Haastattelin keväällä Julma-Henriä. Muusikko ilmaisi nykyaikaisen vapauskäsityksen selittäessään, miksi esiintyy aina salanimellä ja kommandopipo päässä.
– Mun mielestä on aika ahistavaa, jos ei saa olla yksi kaikista muista vaan on joku yleinen monumentti, Henri sanoi.
– Se kuulostaa helvetin esiasteelta, että kaikki osottaa sormella ja kyttää.
Vapaus on sitä, että kukaan ei osoita sormella eikä tunnista netissä, ellei itse halua. Vapaus on sitä, että voi säädellä, milloin esiintyy omalla nimellään.
Siksi valvonta on ongelma vapaudelle, ja siksi vapaus on ongelma vallalle.
uutiskirje 
