Pintaa syvemmältä
Turkki on vastakkaisuuksien maa. Oma puolue on aina täysin oikeassa ja muut täysin väärässä, kompromisseja ei tehdä. Kemalistit lähtivät aikoinaan siitä, että heillä yksin on totuus käsissään, kaikki muut ovat takapajuisia, ei heidän kanssaan ole mieltä keskustella, vaikka muodostaisivatkin suuren enemmistön. Islamisteille taas riittää, että heillä on Jumala ja puolet kansasta takanaan, ei heilläkään ole suurta hinkua keskustella toisinajattelijoiden kanssa.
Aikaisemmin Turkin hallituspuoluetta ei sopinut nimittää islamistiseksi. AKP kyllä vetosi uskoviin ja halusi tuoda heidän äänensä politiikkaan, mutta uskonto jätettiin taka-alalle.
Viime aikoina pääministeri Recep Tayyip Erdogan on kuitenkin korostanut islamilaista moraalia monia huolestuttavalla tavalla. Uutta alkoholilakia keväällä perustellessaan hän sanoi, että edellinen laki oli kahden juopon valmistelema, tarkoittaen selvästi maan silloista johtajaa Mustafa Kemalia ja pääministeri Ismet Inönüä.
Uudesta sukupolvesta on syntymässä uusi poliittinen voima.
Tämä hyökkäävä suhtautuminen alkoholinkäyttäjiin, ja epäsuorasti kaikkiin ei-uskovaisiin, olikin vahva taustatekijä Gezi-puiston puolustuksesta lähteneessä mielenosoitusaallossa.
Joost Lagendijk on pitkään Istanbulissa asunut hollantilainen, jonka kolumneja Today’s Zaman -lehdessä tapaan lukea. Vanhoja papereita seuloessani huomasin kuitenkin kerran yllätyksekseni, että olin noin vuosikymmen sitten kuunnellut hänen puheitaan Helsingissä parikin kertaa: eurooppalaisten vasemmistopuolueiden kokouksessa Metallitalossa ja suppeammassa seminaarissa KAT:n talossa. Silloin hän oli Hollannin vihreän vasemmiston meppi, joka vaikutti EU-Turkki-yhteysryhmässä.
Kesäkuisessa kolumnissa hän kertoi käynnistään Gezi-puistossa tapahtumien alkupäivinä. Hänelle tulivat mieleen elämykset eri maissa: perinteisten vappujuhlien taisteleva asenne, popfestivaalien rento ja myönteinen ilmapiiri ja talonvaltaajien vastakulttuuri 80-luvulla. Hänen turkkilaisten ystäviensä puheista kävi ilmi, että tämä oli useimmille turkkilaisille ensimmäinen ja hyvin jännittävä kokemus. Tällaisia tapahtumia ei olisi ennen suvaittu, jos niitä ylipäänsä olisi järjestetty.
Gezin ja Taksimin tapahtumat eivät olleet minkään ammattiliittojen tapaisen perinteisen toimijan käynnistämiä eivätkä myöskään sopineet minkään klassisen turkkilaisen osapuolijaon, kuten kemalismin-islamismin sisään, Lagendijk kirjoittaa.
”Monet liberaalit ovat äärimmäisen innostuneita tästä koulutusta saaneiden itsenäisten nuorten muodostamasta uudesta sukupolvesta, joka haluaa itse vaikuttaa elämänsä kehyksiin – yhteiskunnallinen ruohonjuuritason liike, joka lähtee ihmisten tyytymättömyydestä AKP:n hallituksen toimiin ja varsinkin pääministerin provokatoriseen tyylin ja pyrkimykseen muokata ihmisten elämäntapaa. Näyttää siltä, että ensimmäistä kertaa Turkin lähihistoriassa tyytymättömyyttä hallitsevaan puolueeseen ei ilmaista sotilaskaappauksen uhalla, ’syvän valtion’ juonittelulla tai terroristiryhmien väkivaltaisilla hyökkäyksillä.”
Erdoganin hallituksella on itse asiassa suuri ansio tästä kehityksestä. Kymmenen viime vuoden aikana Turkin talous on kehittynyt vakaasti, maa on teollistunut ja kaupunkilaistunut, koulutus- ja tulotaso on noussut ja keskiluokka kasvanut. Tämän tuloksena on syntynyt nuori sukupolvi, joka ei enää välitä vanhempien polvien jähmettyneistä kuvioista, vaan haluaa ajatella ja päättää itse.
Kahden vanhan blokin rinnalle on siis syntymässä uusi ryhmittymä. Se ei tule olemaan yhtä poliittinen kuin nykyiset blokit, mutta jossain muodossa se varmaan pyrkii myös vaikuttamaan parlamentissa.
Muutos vie tietenkin aikaa. AKP voittaa vielä useat vaalit, mutta Erdoganin jyrkän vanhakantaisuuden vuoksi puolue tuskin saa paljon nuoria kannattajia. Opposition pääpuolue CHP eli kemalistit, ei myöskään Atatürk-haikailuineen houkuttele paljon nuoria. Toinen oppositiopuolue, äärikansallismielinen ja oikeistolainen MHP, on juuttunut vielä kaukaisempiin aikoihin ja sen tunnuskuva, harmaa susi, ei oikein istu nykyisyyteen.
Jäljelle jää nykyparlamentin puolueista lähinnä vain kurdeja edustava BDP, jota monet turkkilaiset vierastavat. Monet kurditkin valittavat, että BDP on ollut liikaa sissisotaa käyneen PKK:n talutusnuorassa. Jos kurdikonflikti ratkaistaan, tämä tilanne tulee muuttumaan.
BDP:ssä on ollut myös vasemmistolaisia turkkilaisia kansanedustajia ja eräs heistä, istanbulilainen elokuvaohjaaja Sirri Süreyya Önder, oli Gezi-puiston valtauksen alkuvaiheissa aktiivinen ja esti parin puun kaatamisen asettumalla raivaustraktorin eteen. Önder on myös osallistunut viestien välittämiseen PKK:n johtajan Abdullah Öcalanin ja PKK:n Kandilin päämajan välillä.
BDP on toisaalta ottanut etäisyyttä Gezi-liikkeen jälkivaiheeseen, jossa vihreät arvot eivät enää olleet keskeisiä, vaan pyrittiin kaatamaan hallitus, myös väkivaltaisin keinoin. BDP:lle on ensisijaisen tärkeää viedä kurdien rauhanprosessi päätökseen ja välttää kaikkia sitä uhkaavia häiriöitä.
Viimeviikkoisessa kolumnissaan Today’s Zaman -lehdessä Etyen Mahcupyan pohti äärikansallismielisten osuutta Gezi-liikehdinnän jälkivaiheessa ja näki merkkejä siitä, että heidän eräänä tarkoituksenaan on ollut sabotoida rauhanprosessia. Hänen mukaansa ei edes alkuvaiheessa puistossa vallinnut täydellinen suvaitsevuus, vaan jo silloin osa mielenosoittajista oli esiintynyt hyökkäävästi kurdeja kohtaan.
Mahcupyan on Turkin ehkä tärkeimmässä ajatuspajassa vaikuttava yhteiskuntatieteilijä, mutta hän on myös turkinarmenialainen ja siten herkkä vaistoamaan Turkin yhteiskunnassa yhä varsin yleistä aggressiivisuutta vähemmistöjä kohtaan. Hän puhuu äärikansallismielisten äärimmäisen rasistisesta suhtautumisesta kurdeihin.
Äärikansallismielisissä on sekä ”oikeistolaisia” että ”vasemmistolaisia” ryhmiä, tunnetuin taitaa olla maolainen työväenpuolue. Ei ehkä ihme, että turkkilaista politiikkaa on vaikeaa selostaa suomalaisin termein.
uutiskirje 
