Nelivetoinen neuvostovalmisteinen UAZ-pakettiauto hyppii ja tärisee. Olo on kuin veneessä laineilla, mutta Araljärven vanhalla pohjalla ei vettä näy. Autiomaaksi taittuvaa tasankoa täplittävät kamelien katraat. Kaukana siintävät vuoret. Etsimme Araljärveä väylällä, joka on ensin kuoppainen kylätie, lopulta enää pelkät pyöränjäljet erämaassa.
Araljärven veden katoamisen laajuus mykistyttää. Lisää ihmetystä seuraa, kun kuljettajamme Rinat jarruttaa Žalanašin kylän liepeillä niin sanotulla laivojen hautausmaalla.
Ruostuneet laivanrungot makaavat autiomaassa kuin dinosaurusten luut. Hiekassa voi erottaa kaikkiaan neljän laivan osia. Kamelilauma on hakeutunut auringolta suojaan isoimman hylyn luokse.
Kemikaalit pilaavat pohjavedet ja hengitysilman.
– Vuosikymmen sitten laivoja oli vielä 11, nyt seitsemän. Osat on ehditty myydä romuraudaksi Kiinaan, tietää Rinat.
Kalastuskeskus kuihtui
varjoksi entisestä
Ennen virkeä ja runsasväkinen kalastuskeskus Aralsk on Araljärven kuivuttua enää varjo entisestä. Syrjään jääneessä kaupungissa on 30 000 asukasta, mutta se vaikuttaa pienemmältä. Hylätyt satamarakennelmat nostureineen törröttävät. Ruosteista rautaa ja tyhjillään kenottavia rakennuksia on siellä täällä. Kaduilla löntystelee lehmiä, kaksikyttyräisiä ja jokunen kulkijakin.
Aralskin entisessä satamassa on jurtan muotoinen kuplahalli, josta kuuluu palloilulajien mäiskettä, ja pieni museo Araljärven kohtalosta. Museon yhteydessä makaa kolme laivaa kuivalla maalla.
Sataman jälkeen seuraa valkoiseksi kalkittuja taloja, koirien jätöksiä ja vanhaa järvenpohjaa. Mummo pitää silmällä kolmea pikkupoikaa, he ovat uimasilla notkelmassa, jossa loiskuu yhä vettä.
Kaupungin ainoa virallinen majapaikka on hiekansyömä Hotelli Aralsk. Vastaanottotiskillä torkkuu hahmo, joka häiriintyy herätyksestä, kun kysymme huonetta. Lähikujilta löytyy pari kauppaa, autokorjaamo ja moskeija. Muutaman kaupungista löytyvän ravintolan ruoka on hädin tuskin syömäkelpoista.
Suolamyrskyt tuovat
myrkyllistä pölyä
Kansalaisjärjestö Aral Tenizin toimisto seisoo keskellä kaupunkia. Järjestö syntyi vuonna 1998 tuloksena tanskalais-kazakstanilaisesta ”Kattegatilta Araljärvelle” -kehityshankkeesta. Aral Tenizi pyrkii auttamaan seudun asukkaita, jotka kärsivät terveysongelmista, työttömyydestä ja ympäristötuhoista.
Terveysongelmat ovat seurausta puuvillapelloilla käytettyjen kemikaalien leviämisestä tuulen mukana ja valumisesta maaperään. Kemikaalit pilaavat pohjavedet ja hengitysilman.
Kiusana ovat myös myrkylliset suolamyrskyt. Neuvostoarmeija teki Uzbekistanin puolelle jääneellä Vozroždenie-saarella (”Ylösnousemus”) kokeita biologisilla ja kemiallisilla aseilla. Saari on nyt siivottu, mutta osa myrkyistä on ehtinyt levitä Kazakstaniin.
Aral Tenizi on tukenut paikallisia kalastajia ja kalastuskollektiiveja ostamalla välineistöä, parantamalla infrastruktuuria, kouluttamalla ja auttamalla perustamaan Kambala-Balyk-kalanjalostustehtaan.
– Työskentelemme alueella 14 kylässä. Seudulla on vähintään yksi kalastaja joka perheessä, selittää järjestön työntekijä Serik Djusenbaev.
Aral Tenizin hankkeita ovat rahoittaneet muiden muassa Euroopan kehityspankki sekä Tanskan ja Yhdysvaltain kehitysapuvirastot Danida ja Usaid.
Pato elvyttää järven
pohjoista jäännettä
Kazakstan ei yleensä ole tunnettu kansalaisia tai ympäristöä huomioon ottavasta politiikasta, mutta Araljärven eteen hallitus on toiminut. Vuonna 2005 eteläisen ja pohjoisen Araljärven erottavalle kannakselle valmistui Kokaralin pato, joka estää veden karkaamisen pohjoisjärvestä eteläjärveen.
Padon ansiosta pohjoisjärven pinta nousi merkittävästi ja veden suolapitoisuus laski. Ennen rantaviiva oli 100 kilometrin päässä Aralskista, padon valmistumisen jälkeen enää 20 kilometrin päässä.
Maailmanpankin rahoittaman patohankkeen seuraavan osan on määrä käynnistyä ensi vuonna. Kazakstanissa odotetaan toisen padon valmistumisen jälkeen järven pinnan nousevan niin paljon, että vesi virtaisi jälleen Aralskin satamaan.
Ohitamme Žalanašiin matkalla olevan vuorobussin, joka on juuttunut hiekkaan. Žalanaš hujahtaa ohi, kun kuljettajamme Rinat painaa UAZ:in kaasua. Matalien puutalojen seassa kulkee huivipäisiä naisia. Kamelit nautiskelevat ruohotupoista.
Viimein edessä
siintää vettä
Ajamme puoli tuntia eteenpäin yhä karummassa maastossa. Viimein edessä siintää sinistä – vettä.
Ja niin saavumme Aralin rantaan. Meren haju iskee nenään, kun pääsemme ulos UAZ:ista – niin järvestä kuin onkin kysymys. Kaislikko aaltoilee. Aralin ulappa on laaja, mutta vastaranta näkyy horisontissa, koska tässä kohtaa on lahti, varsinainen avovesi on kauempana. Järvi on aivan tyyni.
Rannan lähellä kelluu muutama kalastusvene. Kalastajat seisovat veneessä ja selvittelevät verkkoja. Matalassa rantavedessä kelluu kuolleita kaloja, ehkä kalastajat ovat heittäneet ne pois.
Kuljettajamme Rinat kahlaa veneen luo. Kalastajat antavat hänelle säkillisen lahnoja. Säkki raahataan UAZ:in takaosaan.
Paluumatkalla Aralskiin Rinat selittää, ettei miliisi saa nähdä kaloja. Hän nostaa sormen huulilleen. Kyse on siis kaiketi salakalastuksesta.
Menemme suoraan Rinatin perheen talolle. Aidatulla sisäpihalla juoksentelee lauma lapsia ja lehmiä. Rinatin vaimo istuu portailla ja kynii kanaa. Veljensä avustuksella Rinat kantaa kalasäkin kylmäkellariin. Pian he perkaisivat suomuja ja säilöisivät eväkästä. Rinat käännähtää ja leviää hymyyn.
– On suuri onni, että Aral-järvi on tulossa takaisin.
lehti 