Asbesti oli jo 1920-luvulla yleinen eriste ja 1950–60-luvulla sille luotiin lisää käyttöä. Maailman asbestintuotanto kaksinkertaistui vielä 1964–1973, vaikka lääketieteen näyttö asbestin ja pölykeuhkotauteihin kuuluvan fibroosin (asbestoosin), keuhkosyövän ja syöpänä poikkeavan mesoteliooman riskeistä oli kiistaton.
Teollisuus valvoi itseään
Asbestoosia käsiteltiin 1906 työhygieenikkojen konferenssissa Lontoossa, koska asbestityötä tekeviä menehtyi 30-vuotiaana keuhkosairauksiin.
Puusepät ”istuivat” useita kertoja asbestia vastaan.
Ammatin vaikutusta kuolemanriskiin selvitettiin 1910-luvulla miljoonien pohjoisamerikkalaisten henki- ja sairausvakuutusten tilastokorteista reikäkorttiautomatiikalla. Yhtiöt suunnittelivat jopa vakuutusmaksujen porrastamista ammatin ja työuran mukaan, kunnes alkoivat 1918 myöntää kaivos- ja asbestityöläisille vakuutuksia vain alhaiseen päättymisikään, vaatia vakuutettavilta terveystarkastusta ja niin edelleen.
”Kaivostautia” sairasti 1920-luvulla useita satoja Keski-Pohjanmaalle palanneita ”mainareita”. Etelä-Afrikan ja USA:n kaivoksissa koneenkäyttäjinä työskennelleillä oli säännöllisesti keuhkojen rahinaa eli ”vettä keuhkoissa”, kuumeilua ja varjostumia röntgenkuvissa sekä hyvin usein alkava tuberkuloosi. Keskiverto kaivostautia poteva kuoli 2–3 vuodessa, yleensä alle 35-vuotiaana johonkin keuhkojen monisairauteen. Perussairaus oli mineraalista riippuen silikoosi tai asbestoosi.
1920-luvun alussa Englannin asbestitekstiiliteollisuudesta tehdyn tutkimuksen mukaan 10 vuoden työssäolo aiheutti ainakin joka toiselle asbestoosin iästä ja sukupuolesta riippumatta. Pölyntorjunta, suojaimet ja lääkärintarkastukset tulivat 1931 pakollisiksi asbestityössä Englannissa.
Tutkimustuloksia salattiin
Ennen sulfalääkkeiden, penisilliinin ja synteettisen kortisonin aikaa asbestoosista kehittyi usein infektiokierre ja monisairaus. Keuhkoplakkiutumista kärsivä menehtyi 1910–40-luvuilla yleensä nopeaan keuhkotuberkuloosiiin ja/tai akuuttiin keuhkokuumeeseen, harvoin keuhkosyöpään.
USA:n telakoilla työskenteli 1940–45 noin kolme miljoonaa työntekijää. Asbestia käytettiin laivoissa ruiskutettuna, eristysmassana ja levyinä. Eräs asbestinvalmistaja teetti 1943 eläinkokeet asbestipölyn syöpäriskistä ja salasi hirvittävät koetulokset, kunnes ne sattumalta löytyivät yli 50 vuotta myöhemmin. Teollisuus salasi muitakin 1940-luvun tutkimustuloksia asbestipölyaltistuksesta.
USA:n syöpäinstituutti järjesti 1955 ”asbestikonferenssin”, jonka mietinnön mukaan eläinkokeita ei ollut tehty ja että ”syöpää aiheuttavana asbestilla olisi suuria kansanterveydellisiä seurauksia”.
Konferenssin takia asbestinvalmistaja Turner and Newall teetti seurantatutkimuksen 20 vuotta valvottua asbestityötä tehneistä ja siinä ilmeni suojaimista ja terveystarkastuksista huolimatta vahvasti kohonnut kuolevuus keuhkosyöpään. Tilaaja yritti estää tulosten julkaisemisen, ja julkaisusta tuli käännekohta.
Asbestin (sinisen krokidoliitin) ja mesoteliooman syy-yhteyden osoitti 1950-luvun lopussa eteläafrikkalainen patologi, joka muutti Englantiin ja julkaisi tietonsa krokidoliittikaivoksen ympäristössä asuneiden lasten runsaista keuhkokasvaimista.
Pohjois-Amerikan kaivosyhtiöiden 1957 perustama Asbestos Research Council (”asbestitutkimusneuvosto”) häiritsi vuosia lääketieteen keskustelua ja vaikutti raja-arvoihin.
Turun telakan asbestikamppailu
Suomessa kivi- ja asbestipöly rinnastettiin pitkään toisiinsa, ja suojaimien tarve arvioitiin hiekkapuhalluksen kvartsipölystä.
Telakoilla altistus jäi aluksi putkitöiden ympäristöön. Turun telakka aloitti 1963 konehuoneiden lämpöeristämisen ruiskuasbestilla, ja 1966 massa ruiskutettiin ensi kerran laivan pituudelle. Paloturvallisuutta tehostettiin käytävien asbestilevyillä.
Pölyjen haitallisuudesta tiedettiin 1960-luvulla se, että hiekkapuhaltajat, eristäjät ja laivaputkimiehet kävivät lakisääteisissä terveystarkastuksissa. Asbestin vaaroista kertoivat suurilla työpaikoilla Ruotsin paluumuuttajat turhaan.
Tulipalo lisäsi asbestin käyttöä
Varusteltavan jäähdytysaluksen palossa 2.1.1968 viisi sähkömiestä tukehtui häkään paloalueen ja vesirajan alapuolelle. Palon syitä olivat bitumiliima, lastiruumien vanerilevyt ja maalien huurut, ja onnettomuusselvitysten jälkeen asbestilevyjen käyttöä lisättiin edelleen. Työhuonekunta sai työtaistelulla kaksi edustajaa telakalle luotavaan keskussuojeluelimeen, joka muutama vuosi myöhemmin käsitteli epoksimaalien liotinainemyrkytysten ja vaikeiden työtapaturmien lisäksi asbestipölyongelmaa.
Varusteltava laivan runko, putkiverstas, puusepänverstas ja niin edelleen olivat vuoden 1970 vaiheilla asbestin saastuttamia. Silva-naamareita oli toki käytössä ilman riittävää tietämystä käyttötarpeista.
Putkistojen ja pakoputkien eristämisestä levisi pölyä ympäriinsä, sillä massa tehtiin avoastioissa kunnes valmistajan muovisäkkeihin lisättiin vain vesi. Puusepänverstaan neljän kerroksen levylinjalla asbestilevyjä käsiteltiin koneellisesti leikkauksesta ja laminoinnista maalinkuivatukseen. Koneiden poistoimurit eivät vieneet kaikkea mikropölyä.
Varustelun puusepät työstivät asbesti- ja mariniittilevyjä taso- ja käsikoneilla laivan lähes suljetuissa tiloissa, vaikka harmaa levy sisälsi asbestia 75–80 prosenttia ja vaalea mariniitti noin 15 prosenttia painosta. Takuu- ja määräaikaishuolloissa asbestipölyä tuli purkamisesta putkien ja seinien korjauksiin sekä pää- ja apukoneiden tiivisteiden vaihdoista, kytkinlevyjen, jarruhihnojen ja laakerien asennuksiin.
Vaaroihin herättiin 1970-luvulla
Työterveyslaitoksen syksyllä 1971 järjestämässä seminaarissa telakoiden työterveysoloista asbesti vei huomion. Esitelmistä ilmeni muun muassa se, miten rakennusalan eristäjillä ja telakoilla ilman hengityssuojaimia ulkopuolisina altistuneilla ilmeni USA:ssa samoja ammattitauteja. Asbestille altistuneiden syöpien ennustettiin lisääntyvän jopa 30 vuoden ajan.
Metalliliittoa edustanut Helsingin telakan pääluottamusmies tiedotti käännösten tiedoista Wärtsilä-yhtymän työpaikoille ja Metalliliitolle.
Turun telakan varapääluottamusmies Ossi Ahokas piti asbestia 1972–73 esillä mottonaan ”työläisen terveys ei ole kauppatavaraa”.
Työpaikkaselvityksillekin oli 1972 edellytykset, kun työterveyslaitoksella koulutetut uusi lääkäri ja työhygieenikko olivat aloittaneet telakalla. Hitsaajat lopettivat ajoittain työt ruiskutusten ajaksi, puusepät ”istuivat” useita kertoja asbestia vastaan ja laivapuusepät saivat istumalakoilla 1973 vaarallisen työn lisän levytystöihin ja laivasiivoukseen.
Siivoojat käyttivät vielä harjaa ja sihveliä, koska mikropöly meni siirrettävien imurien läpi kunnes pöly tukki letkun. Lääkäri selvitti lähinnä kemikaaliriskejä ja 1974 valmistui ”hyväksyttyjen valmisteiden luettelo”. Työhygieenikko mittasi vuosia melutasoja.
Asbestityömääräykset 1974
Telakan toimikunnissa Ahokas vaati uusia materiaaleja. Vastaluotu työsuojelupiiri tarkasti telakan ennen työsuojelun valvontalain voimaantuloa 1974 ja antoi korjausmääräyksiä ja -kehotuksia ilmanvaihdosta, määräyksiä hiukkaspitoisuuksien mittaamisesta eri puolilla telakkaa, kiinteillä koneilla ja varusteltavissa laivoissa sekä vaati toimenpideselvityksiä.
Työsuojelupiiri antoi 1974 seikkaperäiset, pohjoismaisena työnä valmistellut asbestityömääräykset. Ahokas ei antanut sijaa lykkäyksiin teknisin perustein, koska ”normaalissa työssä” ei voinut olla jatkuva ”kaasunaamarin” käyttöpakko muiden ammattiryhmien samanaikaisen työn takia.
Asbestin käytön olivat luoneet tilaajan, merivakuutusyhtiön ja tarvikevalmistajien intressit. Eristeenä alettiin 1974 kokeilla lasivillaa ja lasikuitukangasta, jotka tilaajat pian hyväksyivät. Raaka-asbestilevyjen laminointi-maalauslinjan pölyarvoja oli mahdotonta saada uuden raja-arvon alapuolelle ja siksi alettiin käyttää valmiiksi laminoituja mariniittilevyjä.
Asbesti jäi 1976 dieseltehtaan ja erityisesti korjaustelakan ongelmaksi. Wärtsilä muun muassa ulkoisti laivojen sisärakenteiden purkutyöt pienyrityksille, ja ”omat miehet” aloittivat urakkansa vasta purkutöiden jälkeen. Valvonta ja asbestityömääräykset ratkaistiin vasta 1987 työsuojelulainsäädännön osittaisuudistuksessa.
Terveys meni
Asbestille ei ole turvallista raja-arvoa, sillä elimistö ei kykene hajottamaan keuhkoihin ja keuhkoista veren- tai imunestekiertoon päässeitä hiukkasia kuten kemikaaleja.
Asbestille altistuivat pahimmin 1940-luvulla syntyneet, jotka tulivat työelämään kulutushuipun aikaan ennen suojainpakkoa sekä laite- ja työjärjestelyjä. Seuraukset tulivat 10–30 vuodessa.
1990-luvulla Suomessa röntgenkuvattiin yli 18 900 vähintään 10 vuotta rakennustyötä, vuoden telakkatyötä tai asbestityötä tehneen keuhkot. Tutkituista 22 prosentilla (4 133) oli keuhkokudosmuutoksia, useimmiten molempien keuhkojen plakkiutumia.
Keuhkopussin tulehdukselliset muutokset, kudosten paksuuntuminen ja plakkiutuminen, täyttivät kolmella neljästä jatkotutkimuksiin lähetetyistä hyväksytyn ammattitaudin rajan. Altistuneilla on erityisesti kohonnut mesoteliooman riski, joskin keuhkosyövän riski on myös kohonnut.
2000-luvun alun tietojen perusteella miesten mesotelioomatapauksista 85 prosenttia ja keuhkofibroositapauksista 30 prosenttia on asbestiperäisiä. Vuosittain uusista keuhkosyöpätapaukista noin 10 prosentissa taustalla on asbestialtistus.
Syöpään menehtyneistä Turun telakoiden entisistä työntekijöistä varsin monet eivät koskaan tehneet varsinaista asbestityötä ja enneaikaiset asbestista johtuvat kuolemantapaukset ovat ulottuneet ylimpään työnjohtoon asti. Työnantajan ei voida toisaalta osoittaa rikkoneen lakeja tai ”olemassa olleita työturvallisuusmääräyksiä”, joissa pitkään näkyivät globaalin suurteollisuuden lobbarien sormenjäljet.
Asbesti on historiallisena esimerkkinä sikäli ajankohtainen, että EU:n kemikaalidirektiivit ja vapaakauppasopimukset välimiesoikeuksineen ovat poliittisia kompromisseja.
Kirjoittaja on tutkijana Turun yliopistossa.
Artikkeli perustuu syksyllä 2013 julkaistun Wärtsilän Turun telakan palkkakysymyksiä ja työsuojelua käsittelevän kirjan taustatyöhön.
Tilaustutkimuksena tehdyn kirjan julkistamisesta on tiedote osoitteessa www.sigillum.fi. Muita aiheeseen liittyviä tietoja saa kirjoittajalta: pentti.makela@sigillum.fi (tai @utu.fi).
uutiskirje 
