Gambagaan johtava päällystämätön punainen tie alkaa Tamalen ja Bolgatangan välisen päätien varrelta. Jaettuna taksina toimivasta henkilöautosta puuttuu muun muassa turvavyöt ja toinen sivupeili, mittarit tuskin ovat toimineet enää aikoihin. Vastaantulevat ja ohi ajavat kulkuneuvot nostavat sakean pölypilven, jolta matkustajat yrittävät suojautua huivein ja kangasnenäliinoin.
Matkan varrella poimitaan lisää matkustajia. Nyt jaetussa taksissa istuu kuskin lisäksi kuusi aikuista naista ja kolme pikkulasta. Lasti painaa sen verran, että vähän isomman kuopan kohdalla auton pohja kolahtaa maahan. Moottori sammuu. Onneksi se saadaan uudestaan käyntiin, ja päästään perille asti.
Vierailulupa päälliköltä
Gambagan ”noitaleiri” sijaitsee aivan pikkukaupungin keskustassa. Paikallisten puheissa ei puhuta ”noitaleiristä” vaan Vanhojen naisten kaupungista (Pagakura fongo). Ennemmin yhteisöä kuin leiriä muistuttavaa aluetta asuttaa noin 70 kotikylistään noitina karkotettua myöhäiskeski-ikäistä naista. Osa on tuonut mukanaan lapsensa ja lapsenlapsensa. Gambagan ”noitaleirin” sanotaan olleen olemassa jo yli 200 vuotta.
Ennen vierailua Vanhojen naisten kaupungissa on asioitava Gambagan päällikön Gambaga-Nan palatsissa. Viestinviejä kertoo päällikön kelpuuttaneen lahjan ja johdattaa yksinkertaiseen majaan päällikön puheille.
Iäkäs päällikkö istuu lattialle levitetyn eläimentaljan päällä. Yllään hänellä on valkomustaraitainen perinneasu ja hattu. Hän pureskelee pähkinöitä totisen oloisena. Päällikkö osoittaa muovituolia ja pyytää selvitystä vierailun tarkoituksesta. Jutustelun päätteeksi hän myöntää vierailuluvan.
Lesken kohtalo
Noitaleirin johtaja Tachira Mutaru, 75, istuu puupenkillä luokkahuonetta muistuttavassa kokoontumistilassa. Muusta yhteisöstä poiketen tähän tilaan on vedetty sähköt. Televisiossa näytetään nigerialaisen T. B. Joshuan ihmeparannuksia: halvaantunut saa takaisin kävelykykynsä, joku toinen paranee syövästä.
Tachiran epäonninen tarina sai alkunsa hänen aviomiehensä kuoltua. Miehen veli halusi naida hänet, mutta hän kieltäytyi. Patriarkaalisessa yhteisössä lapset olisivat siirtyneet uuden miehen kontrollin alaiseksi. Tachira halusi huolehtia lapsistaan itse.
Erään kyläläisen sairastuessa syyttävät sormet osoittivat Tachiran suuntaan, häntä syytettiin noituudesta. Elämä kotikylässä kävi tukalaksi. Häntä nimitettiin noidaksi ja sitten tuli tappouhkauksia. Tachiran oli paettava kotikylästään. Hän matkusti Gambagaan ja pyysi päälliköltä turvapaikkaa. Siitä on nyt kahdeksan vuotta.
Noidiksi syytettyjen naisten syyttömyys tai syyllisyys voidaan varmistaa erilaisin rituaalein. Yhdessä tällaisessa asianlaita luetaan katkaistun kanankaulan asentoa tulkitsemalla. Tachira kertoo kieltäytyneensä syyttömyystestistä arvellen, ettei lopputulos muuttaisi mitään: kotikylään ei olisi enää palaamista. Noidan stigmasta ei niin vain pääse eroon.
Päälliköstä puhuttaessa Tachiran puheesta kuuluu kiitollisuus.
– Päällikkö pelasti henkeni. Täällä elämä on helppoa ja turvallista, enää ei tarvitse pelätä.
Myöhemmin myös Tachiran tytär saapui Gambagaan ja avioitui sittemmin gambagalaisen miehen kanssa. Tachiran syliin kipuava pikkupoika on hänen lapsenlapsensa. Tachiran elämä ja perhe ovat nyt täällä, Gambagan vanhojen naisten kaupungissa. Elääkseen hän myy polttopuita.
Uskomusten päivittäminen?
Vuonna 2011 ministeriö esitti ”noitaleirien” sulkemista. Leirien katsottiin loukkaavan niitä asuttavien naisten ja lasten perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ja niiden olemassaoloa kutsuttiin myös kansalliseksi katastrofiksi. Gambagan naiset rypistivät otsaansa lakkautusehdotukselle – ei heillä ole mitään muuta paikkaa mihin mennä.
Tachira vaikuttaa osaansa tyytyneeltä.
– Täällä ei ole poissulkemista. Meitä kunnioitetaan, hän vakuuttaa.
Gambagan ”noitaleirin” naiset saavat kulkea kaupungilla vapaasti ja käyttää samoja palveluita kuin kaupungin muutkin asukkaat. Siitä huolimatta heidät on määrätty asumaan rajatulla alueella noidan stigma kasvoissaan.
Leirien sulkeminen tuskin palauttaisi näiden naisten arvokkuutta. Asia on huomattavasti monisyisempi.
Uskomukset noituudesta muodostavat merkittävän osan ghanalaista tulkintahorisonttia, josta käsin ympäröivää todellisuutta tulkitaan. Näitä uskomuksia kannattelevat ja ruokkivat suositut tarinat ja myytit, sanomalehdissä julkaistut uutiset, musiikkilyriikat, elokuvakuvastot ja karismaattiset uskonnolliset johtajat.
Gambagan naiset eivät ole niinkään heille turvapaikan tarjonneiden ”noitaleirien” vankeja, vaan ghanalaisessa yhteiskunnassa vallitsevien uskomusten – uskomusten, jotka ovat stigmatisoineet heidät ja tuominneet elämään maansisäisinä pakolaisina. Koulutus, moderni tiede ja naisten oikeudet ovat avainasemassa, kun lähdetään muuttamaan näitä syvään juurtuneita uskomuksia.
lehti 