Kokoomuksen kansanedustaja on ehdottanut viikkotyöajan pidentämistä 40 tuntiin. Hän ilmeisesti uskoo, että mitä pitempään työpaikalla viivytään, sitä enemmän tuotetaan. Niinhän ei ole: tutkimusten mukaankin mitä pitempi työpäivä, sitä enemmän siitä kuluu muuhun kuin työhön.
Työajan pidennys- ja eläkeiän nostohankkeet kumpuavat menneestä maailmasta, eivät nykyajan todellisuudesta. Samassa menneessä maailmassa eletään myös työntekijäpuolen ammattijärjestöissä. Tämän ajattelutavan mukaan Suomessa tehdään kahdenlaista työtä: palkkatyötä työnantajan palveluksessa tai yritystoimintaa. Samaan aikaan tosimaailmassa kasvaa niiden joukko, jotka eivät näihin malleihin sovi. Sen joukon asiat ovat huonosti eikä parannusyrityksistä ole muuta tulosta tullut kuin kaunista puhetta – jos sitäkään.
Olen kuulunut tuohon epämääräiseen ”itsensä työllistäjiksi” niputettuun joukkoon 35 vuotta, ensin freelance-journalistina, sitten kirjailijana. 12 vuotta valtion taidehallinnossa ja toiset 12 vuotta Suomen Kirjailijaliiton johtotehtävissä ovat tuoneet kokemuksen lisäksi runsaasti tietämystä. Vapaita journalisteja ja taiteilijoita pidetään yrittäjinä, vaikka eivät he mitään ”yritä”, he tekevät. Heidän yrityksensä on heidän korviensa välissä eikä sitä voi myydä kenellekään, jos yritystoiminta käy kannattamattomaksi. Itse asiassa se on kannattamatonta koko ajan. Kaikki työsuhteen turva ja edut puuttuvat, mutta pahinta on, että puuttuvat myös monet palkkatyötä tekevien kansalaisten itsestään selviksi kokemat kansalaisoikeudet, kuten sosiaaliturva. Jopa työttömien terveystarkastukset on todettu tarpeellisiksi, henkisen silpputyön tekijän ei.
Jospa päätöksentekijät edes ymmärtäisivät, miten heterogeeninen ja hankalasti samoihin pykäliin sovitettava porukka itsensä työllistäjät ovat.
Toisaalta esimerkiksi verotuksessa vapaata taiteilijaa ei kohdella yrittäjänä, ei hän voi tehdä niitä monenlaisia vähennyksiä, joita yritykset voivat tehdä. Kaikki velvollisuudet ovat tarkkaa kirjanpitoa myöten samat kuin perinteisessä yrityksellä, mutta eduissa ja oikeuksissa ollaan ihan eri porukkaa.
Kun firma ulkoistaa siivoojan, hänestä tulee yrittäjä, jonka yrityksen muodostavat lähinnä hänen omat ahkerat kätensä ja työvälineensä. Hän saa niskaansa kaikki yrittäjän kirjanpito- ym. velvoitteet ja menettää lomaoikeuden, työterveydenhuollon, kaikki palkkatyösuhteen edut. Hän siirtyy ns. vapaan sopimisen alueelle, jossa hän sopimusosapuolena on niin heikoilla, että työn tilaaja saa sanella, mitä hänelle työstä maksetaan. Sama koskee henkisen alan itsensä työllistäjiä. Mediakonsernien orjakontrahdit ovat johtaneet huonompiin palkkioihin ja pahimmillaan siihen, että tekijä menettää kaikki tekijän- ja omistusoikeutensa työnsä tuloksiin: valokuvaaja kuva-arkistonsa, kirjoittaja tekstinsä, molemmat vapautensa myydä työnsä tuloksia kenelle haluavat, mikä on koko free-työn perusedellytys.
Sama orjuus vallitsee taiteen puolella. Orjuutettujen joukko kasvaa, tilanne pahenee, mutta valtio ei tee mitään. Vuosien väännön jälkeen taiteen ja tieteen vapaat ammattilaiset ovat saaneet eläkeoikeuden apurahoihin, Suomi EU-tuomioistuimeen joutumisen uhalla vihdoin lainauskorvausjärjestelmän, mutta sosiaaliturva on vuosien uurastusten ja lukuisten työryhmien istumisten jälkeen edelleen rempallaan. Kulttuuriministerinä ollessaan Paavo Arhinmäki osoitti ymmärrystä vapaiden taiteilijoiden tukalaa tilannetta kohtaan, ja entinen sosiaaliministeri Paula Risikko ymmärryksen lisäksi myös käytännön järkeä sosiaaliturva-asiassa, työryhmäpuhetta riitti, mutta mitään ei tapahtunut.
Jospa päätöksentekijät edes ymmärtäisivät, miten heterogeeninen ja hankalasti samoihin pykäliin sovitettava porukka itsensä työllistäjät ovat. Eri alojen taiteilijoidenkin työskentely- ja toimeentuloedellytykset ovat kaukana toisistaan. Silti heidät pakotetaan samaan yrittäjämuottiin, jossa ammatinharjoittamisen pakolliset menot ovat suuret. Veroineen ja eläkemaksuineen ne voivat viedä vapaan taiteilijan ansioista 50 prosenttia. Verottomista apurahoista eläkemaksu on puolet vähemmän. Taiteilijakunta haluaisi ansionsakin halvemman myelin piiriin, mutta ei onnistu. Ay-liikekin panee hanttiin. Pahinta on sillä suurella joukolla, jolla tulot ovat niin vähäiset, ettei oikeutta yel-vakuutukseen ole, ja apurahat niin pieniä, ettei niihin saa myel-vakuutusta. Perustulo ratkaisisi monta ongelmaa. Vuositulomediaanin (2000 euroa) perusteella esimerkiksi jo 500 euroa kuukaudessa nostaisi kirjailijan vuosiansion kolminkertaiseksi.
Free-toimittaja Reetta Räty kirjoittaa kolumnissaan (HS 31.8.) keskustelleensa silpputyöläisten, taiteilijoiden ja yrittäjien kanssa siitä, kuinka monta tuntia kukin tekee tuottavaa päivässä. Joku kollega oli kertonut pyrkivänsä kolmen tunnin työpäivään, koska se on aika, jonka ihminen pystyy olemaan luova.
No jaa. Minä olen kirjailijatyössä kokenut pystyväni tekemään uutta, luovaa tekstiä korkeintaan 4 tuntia päivässä. Sitten tulee stoppi, varmuus siitä, että jos nyt jatkan, sutta ja sekundaa tulee. Mutta uuden tekstin naputus ei riitä. Ennen sitä on luettava, tutkittava lähteitä, suunniteltava, laadittava ”rakennuspiirustukset”. Kirjoittamisvaiheessa on jatkuvasti palattava vanhaan, korjattava, muutettava. Kymmentuntiset päivät eivät ole harvinaisia. Kun kirja lähtee kustantajalle, on neuvoteltava, korjattava, luettava vedokset, taas korjattava. Kirjan valmistuttua on esiinnyttävä, valmisteltava sanottavansa, matkustettava, suunniteltava seuraavaa kirjaa. Tuottavaa työtä? Toki, ja työllistää lukuisan määrän muita kirja-alan työntekijöitä.
Työelämä kaipaa suuria uudistuksia. Tosielämän tuntemus olisi eduksi poliitikollekin, kun hän tekee Suomen kilpailukykyä edistämään tarkoitettuja ehdotuksiaan.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 