Pohjois-Suomen piirin toiminnanjohtaja Matti Ukkolan mukaan ero johtuu siitä, että idässä ja pohjoisessa kanssakäyminen venäläisten kanssa on ollut pitkään jokapäiväistä.
– Muutama jäsen on meidänkin piirissä seurasta kriisin aikana eronnut, mutta on käynyt toisinkin päin, eli pohjoisen osastoihin on Ukrainan kriisin aikana liitytty. Perusteluna liittymiselle on ollut se, että tällaisina aikoina seuran työ naapuriystävyyden puolesta koetaan erityisen tärkeäksi, Matti Ukkola toteaa.
Mikä sitten saa hyvinkin erilaiset ihmiset Suomi-Venäjä-seuraan liittymään ja aktiivisesti toimimaan? Sitä kysyin Rovaniemellä Matti Ukkolan kanssa tulevan kevään toimintaa suunnittelevilta Rovaniemen Suomi-Venäjä-seuran osaston johtokunnan jäseniltä.
Syksyllä Rovaniemellä aloitti sata uutta viidennen luokan oppilasta venäjän opiskeluun.
Rovaniemen osaston taloudenhoitaja Liisa Kuntsi kertoo olleensa nuorena tyttönä toimistotöissä Ylä-Tuulomalla, jonne suomalaiset rakensivat 1960-luvun alkupuolella voimalaitoksen.
– Pääsin jo 1964 käymään myös Murmanskissa ja siitä syntyi kiinnostus kanssakäymiseen naapurimaan pohjoisen väen kanssa, Kuntsi toteaa.
Työperäinen on myös puutarhuri Veikko Keihäskosken Venäjä-kiinnostuksen tausta.
– Olin aikoinani viemässä Murmanskin alueelle ja muualle Neuvostoliittoon kasvihuoneviljelyssä tarvittavia koneita ja osaamista. Aloin silloin opiskella venäjää ja kotimaahan palattuani olemme vaimon kanssa olleet aktiivisesti mukana Rovaniemen osaston toiminnassa, hän kertoo.
Rovaniemen Suomi-Venäjä-seuran osaston sihteerinä toimiva sairaanhoitaja Ulla Pitkänen kertoo kiinnostuneensa ensin venäjän kielestä ja kulttuurista. Hän on myös matkaillut ystävänsä kanssa eri puolilla naapurimaata.
– Vladivostokissa saakka olemme ystäväni kanssa käyneet.
Kanssakäyminen ei ole suhdannekysymys
Suomi-Venäjä-seuran Rovaniemen osastoa vetävä Leena Sokero kertoo olleensa mukana seuran toiminnassa niin neuvostoaikana, Jeltsinin johtokaudella kuin nytkin. Rajan eri puolilla asuvien ihmisten kanssakäymistä tulee lisätä, olipa poliittinen tilanne mikä tahansa, hän toteaa.
Hädän tullen naapuria pitää myös auttaa.
– Venäjän talouden romahtaessa 1990-luvulla osastomme järjesti keräyksiä ja toimitimme sitten Murmanskiin vaatteita ja muita tarvikkeita päiväkoteihin ja sairaaloihin. Entiselle Ala-Tuloman sovhoosille veimme rekkakaupalla heiniä lehmille, Sokero muistelee.
Rovaniemen osasto auttoi tuolloin myös Murmanskin lähellä toimivan Minkinon erityislasten koulua. Tuolloin uudistettiin koulun siivousjärjestelmä ja rakennettiin koulun yhteyteen kasvimaa ja leikkikenttä.
– Nyt koulu on hyvässä kunnossa ja käymme siellä edelleen Murmansk-matkoillamme ystäviämme tapaamassa.
Rovaniemen osasto tekee matkan Murmanskiin vuosittain ja sieltä käyvät ystävyysryhmät vastaavasti Rovaniemellä. Sokero pitää tapaamisia tärkeinä, koska niissä saadaan puolin ja toisin ensi käden tietoa siitä missä mennään.
Ilonaiheena venäjän opiskelun kasvu
Rovaniemen osaston vuosittain järjestämiin tapahtumiin kuuluvat kauppakeskuksessa pidettävä Venäläinen basaari, Naistenpäivän tilaisuus, venäläisen ruoan tarjoaminen rovaniemeläisille sekä venäläisen kulttuurin monimuotoiset esittelyt. Suurimmillaan yleisöä musiikkitilaisuuksissa on ollut useita satoja.
Rovaniemellä asuu pysyvästi useita satoja Venäjältä muuttaneita. Heille Rovaniemen osasto jakaa venäjänkielistä Spektr-lehteä säännöllisesti eri toimipisteisiin. Osasto on ollut aktiivisesti edistämässä myös venäjän kielen opiskelua Rovaniemen kouluissa.
– Syksyllä Rovaniemellä aloitti sata uutta viidennen luokan oppilasta venäjän opiskelun seitsemällä ala-asteella, Sokero kertoo hyvillään.
Venäläinen klubi värittää toimintaa Kemissä
Kemissä toimivan Suomi-Venäjä-seuran paikallisosaston jäsenmäärä on noin 150. Osaston toiminta noudattelee paljolti Rovaniemen ja monien muidenkin Venäjä-seurojen osastojen vuosittaista toimintaohjelmaa.
– Tammikuussa venäläisten jouluna pidämme Pakkasukon juhlan ja keväällä juhlimme Naisten päivää. Kemissä asuu lähes sata venäläistä maahanmuuttajaa ja haluamme, että myös maahanmuuttajaperheiden lapset saavat täällä tutustua synnyinmaansa kulttuuriin, kertoo Suomi-Venäjä seuran Kemin osaston puheenjohtaja Arto Laakso.
Kevättalvisin Kemin osaston matka suuntautuu Murmanskin alueella olevaan kaivoskaupunki Apatityyn, jossa pidetään vuosittain kuuluisa Kivinen kukka–koristekivinäyttely.
Apatitystä on puolestaan saatu Kemiin esiintymään jo useampana kesänä ammattimainen Petroskoin valtion yliopiston Kuolan filiaalin Apatityn akateeminen kuoro.
– Kuoron vastaanotto Kemissä on ollut valtavan lämmin. Teemme tilaisuuksissamme muutoinkin tunnetuksi venäläistä kulttuuria ja koetamme näin edistää arjen rinnakkaiseloa, Arto Laakso toteaa.
Pelmeneitä ja kompottia
Marraskuussa Kemin Suomi-Venäjä-seura tarjosi kemiläisille toimintakeskus Pruntsin tiloissa pelmeneitä salaatin ja kompotin kanssa. Tarjoilusta nautti puolensataa kemiläistä, jotka saivat kuulla myös sarjan hienoja venäläisiä lauluja.
Ruokaa Pruntsilla valmistamassa ja yleisöä lauluillaan viihdyttämässä oli Kemin osaston yhteydessä toimivan Venäläisen klubin lauluyhtye Sudarushka. Yksi ruoan laittajista ja laulujen esittäjistä oli Ljudmila Leskinen.
– Kokoonnumme porukalla noin kerran viikossa harjoittelemaan lauluja ja valmistamaan esiintymisasujamme. Esiintymisiä meillä on ollut Sodankylää myöten, hän kertoo.
Venäläisen klubin tapaamisissa puheeksi on tullut myös Ukrainan kriisi. Sen seuraukset tuntuvat klubilaisista pahalta.
– Ennen olimme kaikki yhtä perhettä, Ljudmila huokaisee.
Ljudmila on ukrainalainen pitäen itseään tyypillisenä neuvostoajan kasvattina. Koulua hän kävi ensin Kirgisiassa ja sitten Kazakstanissa. Sieltä hänen koko perheensä siirtyi 1982 Kostamukseen isän toimiessa kaivoksella automekaanikkona.
– Itse olin Kostamuksen kaivoksessa laittamassa ylös kaivosautojen malmikuljetuksia, Ljudmila kertoo.
Avioeron jälkeen hän siirtyi 2000-luvun vaihteessa Kostamuksesta ensin Simoon ja sieltä sitten Kemiin, josta löytyi uusi aviomies, postissa töissä ollut Kalle. Yhteiselon alku oli hankalaa viranomaisten pidettyä heidän yhteiseloa lumeliittona. Vakinaisten työpaikan saaminenkin oli maahanmuuttajalle vaikeaa.
– Kävin Keminmaassa keittiötyöntekijän kurssin. Sen jälkeen jouduin monen vuoden ajan tekemään pätkätöitä. Vuonna 2013 sain sitten lopulta nykyisen vakituisen keittäjän työn Meripuiston palvelutaloista ja asiat ovat nyt hyvin, Ljudmila toteaa.
Ljudmilan molemmat lapset asuvat ja tekevät töitä Kostamuksessa. Kemistä Kostamukseen on vain nelisen sataa kilometriä, joten yhteydenpito onnistuu.
– Tytöntytön kanssa mummo juttelee viikoittain Skypen kautta, Ljudmila naurahtaa.
uutiskirje 
