Kilpailukykysopimuksen tie oli pitkä ja mutkainen. Keskiviikkona SAK:n puheenjohtajuuden jättävän Lauri Lylyn mukaan se oli hänen kautensa kuuden sopimuksen putkesta kaikkein vaikein.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä kaivoi yhteiskuntasopimuksen vaalitavoitteekseen jo oppositiojohtajana. Keskusta voitti vaalit ja yhteiskuntasopimusneuvotteluja yritettiin rinnan hallitusneuvottelujen kanssa.
Sipilä valjasti työmarkkinaneuvotteluja vetämään kaksi kokenutta keskustapoliitikkoa Matti Vanhasen ja Olli Rehnin sekä yhden aivan uunituoreen keskustalaisen Anne Bernerin.
Työmarkkina-asioissa he olivat kaikki yhtä kokemattomia.
Valtaan päätyään Sipilän hallitus asetti ”yhteiskuntasopimukselle” tavoitteet ja kertoi järjestöille myös niiden pääasiallisen sisällön. Se oli huono lähtökohta työmarkkinaneuvotteluille.
Yhteiskuntasopimus oli enemmänkin omituista haahuilua kuin todellista tekemistä.
Tarjous josta ei pitänyt kieltäytyä
Vasta kun duunareiden keskusjärjestö SAK teki tarjouksen, josta ei pitänyt voida kieltäytyä, alkoi hommassa olla tekemisen meininkiä.
SAK:n tarjosi syyskuussa työmarkkinoiden kriisisopimusta, jossa sopimuskautta jatkettaisiin vuodella ilman palkankorotuksia ja työnantajamaksuja siirrettäisiin osittain työntekijöiden maksettaviksi.
SAK:ssa nähtiin, että nyt on tosi kyseessä ja hallituksen kaavailemat, perustuslain kannaltakin epäilyttävät pakkolait piti torjua.
Työnantajat kuitenkin kieltäytyivät avokätisestä tarjouksesta. Ilmeisesti siinä toivossa, että hallitus toteuttaa työnantajien kaikki toiveet lainsäädäntöteitse.
Työnantajien päät kääntyivät vasta kun kävi selväksi, ettei pakkolakihankkeesta tulisi valmista.
Merkitystä saattoi olla myös palkansaajajärjestöjen laajalla ”mielenilmauksella”. Mielenosoituspäivä osoitti, ettei ay-liike ehkä sittenkään jäisi hampaattomana odottelemaan, kun lunta sataa tupaan.
Aikaa työnantajien linjanmuutoksen kypsyttelyssä menetettiin kuukausitolkulla.
Hallituksen luottamuspula
Neuvottelut alkoivat tuntua todellisilta vasta, kun ryhdyttiin puhumaan yhteiskuntasopimuksen sijaan kilpailukykysopimuksista ja niitä alettiin käydä normaaleina työmarkkinaneuvotteluina keskusjärjestöjen välillä.
Hallituksen vahva puolenvalinta työnantajien hyväksi nakersi sen luottamusta palkansaajajärjestöjen silmissä. Hallitus joutui moneen otteeseen vakuuttelemaan, että se pitää lupauksensa pakkolakien hautaamisesta ja lisäleikkauksista luopumisesta.
Vielä liittoneuvottelujen loppusuoralla tarvittiin hallitukselta selvää näkemystä ansiotuloverojen kevennyksistä korvaukseksi työnantajamaksujen siirtämisestä palkansaajille.
Ilmeisesti juuri verolupaukset käänsivät vaa’an lopulta kilpailukykysopimuksen puolelle.
uutiskirje 
