Syyskuussa 2014 Rabiassa tapahtui jotain suurta: jalkapallo-ottelu. Se oli ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun kurdien peshmergajoukot olivat vapauttaneet tämän Syyrian rajalla sijaitsevan pienen kaupungin ”Islamilaisen valtion” eli Isisin hallusta.
– Kokoonnuimme porukalla paikalle – perhe, suku ja ystävät, kertoo viisikymppinen fani.
Illalla, kun kentältä oli ensin siivottu jihadistien jättämä sotku, kaksi joukkuetta kerääntyi hieman tyhjentyneen pallon ympärille.
Ihmiset menettivät Rabiassa Isisin miehityksen aikana lähes kaiken.
– Polvistuin kentälle, otin käteeni kourallisen multaa ja itkin, sanoo Rabia Sport Club -joukkueen johtaja Wahad Abu Ahmed. Tämä ottelu oli monille helpotus, pieni voitto Isisin tuomaa ideologiaa vastaan.
Monet kaupoissa ja työpajoissa työskennelleet lapset olivat jättäneet työnsä ja tulleet paikalle. Isisin hallussaan pitämän alueen ja Syyrian rajan väliin puristuneessa Rabiassa jalkapallo on ainoa vapaa-ajan huvitus. Se on ainoa tapa, jolla lapset ja miehet voivat edes pelin ajaksi paeta kaupungin ankaraa elämää ja Isisin aiheuttamien kauhujen muistoja.
Vain harvat kannattivat Isisiä
Isis miehitti Rabiaa neljän kuukauden ajan sen jälkeen, kun Isisin levittämän kauhun lamaannuttama Irakin armeija oli luopunut siitä ilman vastarintaa. Heti saavuttuaan jihadistit varoittivat asukkaita: urheilu on nyt kiellettyä, koska se on vastoin islamin oppeja.
– Urheilu on elämää. Kun Isis sanoi, että emme voisi enää pelata, olimme hyvin vihaisia ja surullisia. Jotkut itkivät, muistelee Abu Ahmed.
Jalkapallon ystävät Rabiassa eivät vieläkään täysin ymmärrä kieltoa.
– Isis vain sanoi, että jalkapallo ei sovi muslimeille. Siitä ei voinut keskustella, sanoo paikallinen valmentaja Aitash.
Isisin hallitsemilla alueilla ei tunnu olevan mitään yleistä jalkapalloa koskevaa määräystä. Urheilusivusto Vicen Quentin Müller kertoo, että ”Raqqa is being slaughtered silently” -kampanjan mukaan eri alueilla on eri säännöt.
Isisin hallitsemien alueiden sydämessä asuvien kansalaisjournalistien mukaan jalkapalloa koskevat käskyt annetaan suullisesti kaduilla, moskeijoissa tai kaupunkien tiedotuspaikoilla. Vaikka jalkapallon katsominen olisi jossakin kaupungissa sallittu, sääntö saattaa äkkiä muuttua riippuen jihadistien mielialoista.
Paikallisten asukkaiden mukaan vain harvat tukivat Isisiä millään lailla. Väestö on ylpeää kuulumisestaan shammar-heimoon, joka on yksi Irakin suurimmista ja vaikutusvaltaisimmista arabiheimoista. Se on kauan vastustanut väkivaltaisia uskonnollisia liikkeitä.
– Taistelimme wahhabiitteja vastaan Saudi-Arabiassa 1800-luvulla sekä myöhemmin ottomaaneja, sitten Al-Qaidaa ja nyt Isisiä vastaan, kertoo sheikki Mohsin al Jarba, shammar-heimon johtaja Rabiassa.
Kiinni jääneitä uhattiin tappamisella
Isisin väkivaltaa pelänneet kaupungin asukkaat pakenivat kyliin, joissa he odottivat kaupungin vapauttajia. Jihadistit kävivät kylissä vain satunnaisesti. Kyläläiset järjestivät jalkapallo-otteluita unohtaakseen väkivallan edes yhden ottelun ajaksi.
– Perustin pieniä joukkueita, jotta lapset saisivat pelata. Vaikka Isis ei ollut pysyvästi paikalla, meidän oli oltava varovaisia, Abu Ahmed kertoo.
Pelejä järjestäneille lapsille ja aikuisille pelaaminen oli yksi vastarinnan muoto.
– Yritimme olla vapaita. Tahdoimme vain pelata, sanoo valmentaja Aitash. Hänen mielestään Isis ei pidä lapsista ja nuorista.
– He eivät tahdo, että ihmiset elävät omalla tavallaan, hän sanoo.
Olosuhteet olivat selvästi vaaralliset. Kun he järjestivät otteluita, jotkut vastustivat heitä.
– Jotkut asukkaat pelkäsivät Isisiä tai kannattivat sitä, ja he sanoivat, että olemme hulluja, kun pelaamme, Aitash sanoo lisäten, että pelien arvostelijat kiroilivat heille ja yrittivät viedä pallon tai heittää pelaajia kivillä.
Asukkaiden hallitsemiseksi Isis on käyttänyt tehokkaita keinoja, kuten joukkorangaistukset.
– Isis kävi kylässämme useaan otteeseen. Kahdesti he saivat meidät kiinni jalkapallon pelaamisesta, Aitash kertoo.
– He sanoivat, että jos he vielä kerran näkisivät meidät pelaamassa, he tappaisivat meidät kaikki, hän sanoo ja toteaa, että Isis käyttää pelkoa aseena kaikkia vastaan.
Jihadistit kiistelevät jalkapallon synnillisyydestä
Isisin tunnustama wahhabiittien doktriini kieltää paljastamasta sääriä tai reisiä. Jihadistien nettisivuilla on käyty kiivasta keskustelua jalkapallon pelaamisen tai katsomisen kieltämisestä, ja siitä on annettu useita fatwoja.
Jotkut katsovat, että niin kauan kuin pelaaminen ei estä ihmisiä noudattamasta uskonnollisia velvollisuuksiaan, ei ole syytä kieltää jalkapalloa. Mutta monet taas ovat sitä mieltä, että koska pelissä on kaksi joukkuetta vastakkain, se jakaa Ummaa eli uskovaisten yhteisöä, ja siksi se on syntiä.
Abu Ahmed huitaisee kädellään näille argumenteille. Hänestä jalkapallo on kunnioituksen koulu.
– Pelaajat oppivat nöyryyttä, kunnioitusta ja ryhmässä toimimista. Jalkapallo on elämän koulu.
Isis varasti jopa tekonurmen
Rabia on seudun ainut joukkue. Lähin toinen joukkue on Zummarissa, noin viidenkymmenen kilometrin päässä. Ennen sotaa seudulla järjestettiin turnauksia. Nyt edellytyksiä turnauksien järjestämiseen ei enää ole.
Islamistit ryöstivät kaupungista kaiken. Ennen miehitystä seura oli aikonut asentaa yhdelle jalkapallokentistä tekonurmen.
– Isis vei sen. Emme tiedä, mitä he voivat sillä tehdä, mutta he veivät aivan kaiken, Abu Ahmed sanoo. Muut paikallaolijat naureskelevat tämän kuullessaan.
– Ehkä he tekivät siitä savukkeita, yksi sanoo. Seura on menettänyt kaiken: huonekalut, peliasut, jopa lamput. Viimeisenä silauksena Isis räjäytti vielä seuran toimiston.
Pari vuotta vapautuksen jälkeen jotkut rakennukset ovat yhä raunioina. Moskeijassa ja joissakin muissa rakennuksissa taisteluista on jäänyt merkiksi luodinreikiä tai räjähdysten jälkiä, mutta urheiluseuran toimisto ja kaupungin sairaala tuhoutuivat täysin.
Rabian sairaala oli kaupungin suurin rakennus. Se sijaitsi kaupunkiin vievän tien reunalla, joten se oli strategisesti tärkeä. Jihadistit piiloutuivat siksi sairaalaan kylän vapautuksen aikana ja taistelivat siellä.
Sairaala on sisältä raunioina. Rabian asukkaat joutuvat ajamaan kolme tuntia päästäkseen lähimpään sairaalaan Dohukissa, Irakin kurdialueella.
Urheiluseuran toimistolla ei sen sijaan ollut mitään strategista merkitystä.
– He räjäyttivät sen vain, koska eivät pidä urheilusta, sanoo eräs iltaottelun katsoja.
Nyt seuralta puuttuu kaikki. Johtaja onnistui ostamaan muutaman pallon, jotta lapset saisivat pelata.
– Yritän auttaa kaikkia, varsinkin lapsia. He tahtovat pelata, mutta heillä ei ole pelivaatteita, Niinpä yritän ostaa niitä, kun minulla on rahaa, Abu Ahmed sanoo. Hän itse pelasi koripalloa puoliammattilaisena, ja hän pyrkiikin nyt järjestämään turnauksen paikallistasolla.
– Se olisi loistava juttu lapsille, hän toteaa. Tällä hetkellä projekti on kuitenkin vasta suunnitteilla.
Lasten traumoja ei näy päälle päin
Jokainen Rabiassa on sitä mieltä, että sen jälkeen kun peshmergat ottivat kaupungin haltuunsa, on siellä turvallisempaa kuin koskaan ennen. Köyhyydestä huolimatta – ihmiset menettivät miehityksen aikana kaiken omaisuutensa – ja vaikka Isisin hallitsema alue on vain 70 kilometrin päässä, ihmiset ovat voineet nyt elää rauhassa runsaat puolitoista vuotta.
Jalkapallokentällä innostuneet lapset näyttävät unohtaneen kaiken Isisistä.
– En ajattele sitä enää, en edes unissani, sanoo kädet puuskassa seisova 14-vuotias poika.
Kun koulu avattiin kaupungin vapautumisen jälkeen, opettajat yrittivät selittää lapsille, mikä Isis on.
– Sille ei ollut tarvetta, sillä he kaikki sanoivat tietävänsä jo, mikä se on, sanoo Mansur, opettaja. Hän ja hänen kollegansa eivät ole nähneet lapsissa merkkejä traumoista.
– Toisaalta miehet eivät yleensä puhu tällaisista asioista, Mansur huomauttaa.
– Meillä ei ole täällä psykologia, joten emme oikein voi tehdä asialle mitään, sanoo koulun johtaja.
Abu Ahmedin mielestä traumat ovat yhä läsnä, vaikka lapset eivät niistä kertoisikaan.
– Kun saimme vapauden, olimme onnellisia ja unohdimme jotakin siitä, mitä näimme – mutta emme voi unohtaa pahoja ihmisiä, hän sanoo. Hänen mukaansa lapset saattavat muistaa asioita vielä kauan.
– En voi väittää, että lapset olisivat unohtaneet, mutta ainakin he ovat iloisia, kun saavat pelata, Abu Ahmed toteaa.
Käännös: Markus Kangas ja Arto Huovinen
uutiskirje 
