Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat peliteoriassa klassinen ja paljon tutkittu esimerkki. Silloin vaaliprosessi nähdään sarjana taktisia siirtoja, joilla ensin tähdätään kilpailijoiden eliminoimiseen esivaaleissa ja sitten voittoon kilpailevan puolueen ehdokkaasta.
Ehdokkaat liikkuvat lausunnoissaan vasemmalle ja oikealle sen mukaan, mitä kunkin hetken taktinen tilanne vaatii.
Demokraattien ehdokas Hillary Clinton on noudattanut täydellisesti tätä pelikirjaa. Kun vasemmistolainen Bernie Sanders alkoi yllättäen nousta todelliseksi kilpailijaksi, Clinton siirsi kantojaan kohti vasenta. Clinton esimerkiksi ilmoitti vastustavansa Tyynenmeren vapaakauppasopimusta (TPP), jota hän ulkoministerinä oli kannattanut.
Kun Clinton sitten sai nimityksensä varmistettua, hän alkoi liukua takaisin kohti luonnollista kotiaan, demokraattipuolueen keskustaoikeistoa. Paitsi politiikan sisällössä, tämä näkyy varapresidenttiehdokkaan valinnassa.
Julkisuuteen tihkuneiden tietojen mukaan Clinton ei enää ratkaisuvaiheessa edes vakavasti harkinnut demokraattien vasenta siipeä houkuttelevan ehdokkaan ottamista aisaparikseen. Loppusuoralla olivat tiettävästi senaattori Tim Kaine ja maatalousministeri Tom Vilsack, joista Clinton valitsi Kainen.
Sekä Clintonin, Kainen että Vilsackin tausta on vuosina 1985–2011 toimineessa Democratic Leadership Council -yhdistyksessä (DLC). Se perustettiin torjumaan puolueen väitettyä liukumista vasemmalle parina edellisenä vuosikymmenenä.
DLC pyrki valtaamaan politiikan keskikentän demokraattien ja republikaanien välissä. Sen kannattajat kutsuivat itseään ”uusiksi demokraateiksi”, ja he pitivät Bill Clintonin valitsemista presidentiksi vuonna 1992 todistuksena ajatustensa toimivuudesta.
Keskikenttä kaventunut
Varapresidentti on aika erikoinen virka. Vaikka hän toimiikin senaatin puhemiehenä, hänen todelliset valtuutensa ovat melko pienet. Varapresidentti on eräänlainen politiikan libero, jonka presidentti voi heittää tarvittaviin kohtiin – tai pitää lähes vilttiketjussa.
Tietenkin jos presidentti estyy pysyvästi hoitamasta virkaansa, varapresidentistä tulee presidentti.
Useimmiten varapresidenttiehdokkaan tärkein rooli on vaalitaktinen: hän täydentää ominaisuuksillaan presidenttiehdokasta, jotta parivaljakko vetoaisi mahdollisimman laajaan äänestäjäkuntaan. Niinpä historiasta löytyy sellaisia varapresidenttejä kuin Dan Quayle (1989–1993), joka hädin tuskin erotti perunan porkkanasta.
Kaine ei ole Quayle, mutta hän sopii klassiseen kaavaan, jossa päämääränä on viedä vastapuolueelta pelitilaa keskikentällä.
Nyt kuitenkin on aika monella suulla sanottu, ettei perinteinen ”normaali” päde tämän vuoden vaaleissa. Republikaanit ja demokraatit ovat ajautuneet niin kauas toisistaan, että keskikenttä on kaventunut ja liikkuvien äänestäjien määrä on paljon entistä pienempi. Republikaanien jatkuvasti oikeistolaistuttua keskialuekin on aiempaa enemmän oikealla.
Tässä tilanteessa tärkeämpää saattaa olla omien äänestäjien pitäminen, jotta he eivät mene nukkuviin. Tällöin Kainen valinta voikin osoittautua Clintonille riskiratkaisuksi.
Eliitit ja eliittien vastustajat
Perinteiseen kaavaan pitäytymistä on arvostellut esimerkiksi ahkerasti kirjoittava ja bloggaava Robert Reich, joka toimi Bill Clintonin aikana työministerinä. Esivaaleissa Reich kannatti Sandersia.
Reichin mukaan Yhdysvaltain politiikan suurin jakolinja ei kulje enää vasemmiston ja oikeiston välissä, vaan eliittien ja eliitinvastaisuuden välillä. Jälkimmäistä leimaa ”raivo suuryhtiöiden, Wall Streetin ja superrikkaiden vinouttamaa järjestelmää kohtaan”.
Keskustaa ei enää ole, kirjoitti Reich sunnuntaina. On vain Donald Trumpin ”autoritaarinen populismi” ja Bernie Sandersin ”demokraattinen populismi” sekä toisaalla republikaanien ja demokraattien perinteinen puolue-eliitti. Sandersin kohdalla Reich puhuu populismista Yhdysvaltain liberaalien keskuudessa yleisellä tavalla positiivisessa mielessä, tarkoittaen ei-elitististä politiikkaa.
Reichin mielestä Hillary Clintonin ei pitäisikään siirtyä kohti keskustaa, vaan kohti anti-elitismiä, ”sitoutuen voimakkaasti ajamaan suuren rahan pois politiikasta ja saamaan järjestelmän toimimaan monien eikä vain harvojen etuoikeutettujen hyväksi”.
Jos Clinton ei tätä tajua, hänen edessään – ja koko maan edessä – voi Reichin mukaan olla ”tyly shokki”, eli Trumpin valinta presidentiksi.
Pienempi paha ja tosi suuri paha
Demokraattipuolueelle Sandersin herättämä innostus on ongelma. Millään puolueella ei luulisi olevan varaa heittää syrjään miljoonia uusia ihmisiä, vieläpä etupäässä nuoria. Mutta sandersilaisten ajatuksilla puolue astuisi selvästi nykyisestä vasemmalle.
Sandersin kannattajilla taas on Yhdysvaltain vasemmiston ikuisuusongelma: pyrkiäkö muutokseen demokraattipuolueen kautta vai sen ulkopuolella. Siihen vaikuttaa se, miten puolue kohtelee sandersilaisia. He eivät tyydy olemaan pelkkiä äänten kerääjiä.
Yhdysvaltain vaalijärjestelmän vuoksi kahden suurpuolueen ulkopuolella on hyvin vaikea vaikuttaa.
Demokraattien johdon ei niinkään tarvitse pelätä sitä, että Sandersin kannattajat äänestäisivät Trumpia. Sen sijaan he saattavat jättää äänestämättä tai äänestää vihreiden ehdokasta Jill Steiniä, kuten näkyvä Sandersin tukija, filosofi Cornel West ilmoitti tekevänsä.
Silti valtaosa Sandersin kannattajista äänestänee Clintonia, ”nenästään kiinni pidellen”, niin kuin sanonta kuuluu. Pari viikkoa sitten tehdyn gallupin mukaan 85 prosenttia heistä tekisi näin.
Demokraattien esivaalien ratkettua Stein houkutteli Sandersia ryhtymään vihreiden ehdokkaaksi. Sanders on kuitenkin nyt asettanut kaiken painoarvonsa Clintonin taakse.
Yhdysvaltain vasemmisto joutuu jälleen kerran valitsemaan ”pienemmän pahan”, jos se ei halua ottaa riskiä tavallistakin suuremman pahan eli Donald Trumpin valinnasta. Ainakaan Bernie Sanders ei halua jäädä historiaan tämän mahdollistajana.
uutiskirje 
