”Avaan kansakunnan kipupisteitä”

Kuvanveistäjä Pekka Kauhasen julkisen teosten, palkintojen ja näyttelyiden luettelo on vaikuttava. Hän on voittanut tai päässyt palkintosijoille parissakymmenessä kilpailussa.

Viimeisin voitto tuli hänen ehdotukselleen Litistynyt houkka Helsingissä rakenteilla olevaan Kalasatamaan Vinsentin aukiolle. Kanavan rantaan asettautuu teräksestä valettu öinen kulkija, jonka korvaan seireenit kuiskuttelevat.

Sen viereen lehahtaa 30 – 40 seireeniä, keijua tai mekkoa siivet selässään turva-aidalle. Kukin kulkija voi tehdä oman tulkintansa.

– Tämä omituisen näköinen kulkija voi olla Odysseus tai vaeltava houkka. Venäjällähän näitä houkkia eli pyhiä miehiä vaelteli kylillä.

– Kyllä niitä on nähty Suomessakin tarpeeksi, ja on näitä saattanut liikkua Kalastamassa ja Sörnäisissä. Saattaahan se olla omakuvakin. Onhan noita seireenejä ollut…, naurahtaa Kauhanen.

Kolmiulotteisesti kansankunnan traumoista

Toista ääripäätä Kauhasen teoksista edustaa yli kolme vuotta työn alla ollut Valon tuoja, talvisodan muistomerkki Helsingin Kasarmitorille. Kilpailun voittanut mittava teos paljastetaan 100-vuotiaan Suomen itsenäisyyspäivän kynnyksellä.

Joku on luonnehtinut sitä ”läpiammutuksi saatanaksi”. Terveisiä vaan hänelle, kuittaa Kauhanen.

Yli kymmenen metrin korkuinen Valon tuoja koostuu läpimitaltaan nelimetrisestä teräspallosta, jonka päälle tulee muutaman millin vahvuisesta teräksestä valettu reikäinen sotilas. Rautapallon sisällä on valokuvia sodasta, mutta myös kotirintamalta.

Kauhanen ei Valon tuoja –teoksellaan kuten ei muillakaan töillään halua julistaa. Hän jättää katsojan tulkinnalle tilaa.

– Onhan Valon tuojassakin viesti, mutta hienovaraisesti. Lähellä on Essi Renvallin hieno Rauhanpatsas. Teokseni jatkaa tätä teemaa, on osa jatkumoa.

Hän toteaakin, että ”jos naapurimaassa olisi tehty vastaava, sillä olisi kaikki vermeet mukana”.

– Yritän vihjata hienovaraisesti toiseen suuntaan.

Valon tuoja -teoksessa hän uskoo onnistuneensa tavoittamaan jotain olennaista. Hänestä paras tae tästä ovat vilpittömät onnittelut ja kehut, joita hän on saanut Vermon raveissa Espoon Leppävaarassa.

Kauhanen uskoo viisaan Veikko-enon tarinoinnin sotakokemuksista vaikuttaneen teokseensa. Veikko kertoi sotakokemuksistaan huumorilla, ilman suuria traumoja.

96-vuotiaaksi elänyt eno ei ehtinyt nähdä muistomerkkiä, mikä harmittaa Kauhasta.

Suunnitelmissa on näyttelyprojekti Tampereelle, jossa hän kommentoi vuoden 1918 tapahtumia Väinö Linnan aukiolla.

– Yritän avata ja tulkita kolmiulotteisesti kansakunnan traumaattisia pisteitä ja kohtaloita.

Leikkimielisiä, outoja ja omaperäisiä teoksia

Kauhasen teoksia on luonnehdittu arvoituksellisiksi, oudoiksi, leikkimielisiksi, omaperäisiksi ja liudalla muita kuvauksia.

– Kyllä minä allekirjoitan, ovat tekijänsä mittaisia, outoja. Vexi Salmi sanoi kerran, että jos savolaisen kirjailijan Kalle Väänäsen teokset käännettäisiin veistoskielelle, ne olisivat veistoksiani. Olen suurin piirtein samaa mieltä.

Leppävirralla syntynyt Kauhanen kertoo teoksistaan löytyvän myös savolaista äkkivääryyttä. Lähestymistavassa, suhtautumisessa ihmisiin ja yhteiskuntaan on leppoisaa huumoria ja suopeutta.

– Julkisen taiteen yksi tehtävä on, että se tulee helpohkosti ymmärretyksi. Ei tarvitse olla pinoa A-nelosia, joissa selitetään. Kaupungilla liikutaan melko vilkkaasti. Vaikeampia ja hankalammin ymmärrettäviä teoksia varten on näyttelyjä.

Omaa lähestymistapaansa hän kuvaa legotekniikaksi. Aikaisemmat työt tai osat sulautuvat uusiin teoksiin.

– Minulla on työhuoneella kaikennäköistä kamaa. Etenen yhdistelemällä, heittämällä pois ja kokeilemalla. Lähenee, lähenee ja nyt polttaa. Siten työ etenee. Ei siinä inspiraatio paljon paina.

”Aivan kuten herra presidentti haluaa”

Kauhanen kertoo pari hauskaa tarinaa katsojapalautteesta. EU:n kuvanveistäjien millenium-näyttelyssä (2001) kävijät tulivat utelemaan Washingtonissa Kennedy Centeriin ripustettujen bisneshahmoisten pukumiesten rintamasuunnasta.

Onko nämä ripustettu tarkoituksellisesti Capitol-kukkulan suunaan, kysyttiin juuri kaupunkiin tulleelta kuvanveistäjältä. Totta kai ne olivat, vaikka taiteilijalla ei ollut hajuakaan kukkulan sijainnista.

– Katsojat näkivät teoksissa jotain syvällisempää.

On tullut toisenlaistakin palautetta. Urho Kekkosen muistomerkki Suuri aika (1990) kirvoitti Kajaanissa paikalliselta, karvahattu korvilla pappatunturia käyntiin polkevalta, kommentin patsaan paljastuspäivää seuraavana aamuna: ”Kaikkee perkelettä ne keksii”, johon Kauhanen vastasi: ”Älä muuta sano.”

Edellisenä päivänä presidentti Mauno Koivisto oli kysellyt Kauhaselta, että kuvaako veistoksen yläosa soihtua. ”Aivan kuten herra tasavallan presidentti haluaa tulkita”, muistelee Kauhanen ja toteaa rouva Tellervo Koiviston ”kommentoineen fiksusti teosta”.

Myös Suuri aika –veistos toteutettiin kilpailun pohjalta. Kauhanen pitääkin avoimia kilpailuja kutsukilpailuja demokraattisempana tapana valita julkisia teoksia.

Jokainen kiinnostunut taiteilija voi osallistua kilpailuun nimimerkin suojissa eikä ensimmäisessä vaiheessa tarvitse tuottaa rahaa vaativia kolmiulotteisia töitä. Kutsukilpailuissa nuoret voivat jäädä varjoon. Toisaalta voi tapahtua myös, ”ettei tuota ainakaan kutsuta”.

– Kalasataman kilpailussa pullahti esiin nuori – tietysti kuopiolainen – kuvanveistäjä Lotta Mattila, joka teki hienon teoksen yhdelle laiturille. Kilpailut tuottavat tällaisia ylläreitä, toteaa Kauhanen.

Taiteilijoiden työllistävä merkitys unohtuu

Oman työnsä ohessa näyttelytoimintaa tiiviisti seuraava Kauhanen toteaa taiteilijoiden ja gallerioiden olleen tiukoilla jo useita vuosia.

– Yllättävän laajalle vaikuttaa, jos taiteilija voi huonosti. Tosi paljon porukkaa kärsii.

Hän muistuttaa, että kaikki taiteilijat työllistävät joukon ihmisiä. Esimerkiksi Valon tuoja –teoksen työstämiseen osallistuu jollain tavalla noin kolmisenkymmentä ammattilaista. Myös graafikot, kuvataiteilijat, media-alan ja monen muunkin taiteen alan tekijät työllistävät.

Hän toivoo, että taiteilija saisi jonkinlaisen korvauksen näyttelyiden pystyttämisestä, kuten Ruotsissa. Kaikki museot eivät maksa edes kuljetuskustannuksia.

– Tahtoo unohtua, että ilman taiteilijoita ei ole yhtään museota.

Esimerkiksi Helsingin taidemuseon ja Kansallisgallerian taiteen ostomäärärahat ovat laskeneet. Vielä 80-luvulla yrityksetkin ostivat taidetta, mutta nyt ne korkeintaan vuokraavat. Julkisia teoksia koko maahan hankkivan Valtion taideteostoimikunnan roolia Kauhanen sen sijaan kiittelee.

– Sillä on tärkeä rooli taiteilijoiden työllistämisessä, ja määrärahat ovat pysyneet aika mukavalla tasolla.

Suomalaista apurahajärjestelmää hän pitää kohtuullisen hyvänä verrattuna moniin muihin maihin, mutta parantamisen varaakin löytyy.

Kauhanen muistuttaa taiteilijoiden työllistävästä merkityksestä ja esittääkin, että taiteilijoille maksettaisiin eräänlaista vientitukea.

– Saahan teollisuuskin vientitukea. Jos taiteilija lähtee ulkomaille, hän on kusessa, jos galleria päättääkin olla maksamatta tai menee konkurssiin.

Parin viime vuoden aikana levinnyttä Healing Art -ideaa hän pitää hyvänä.

Esimerkkeinä hän mainitsee Helsingin Meilahteen tulevan Suuri sydän -teoksen. Myös Hyvinkään sairaalaan, Seinäjoelle ja Turkuun on hankittu teoksia.

Kauhasen Vel´puolen parantavat kädet olivat lainassa Helsingissä Ortonin sairaalan pääsisäänkäynnin yläpuolella.

– Paras palaute oli, kun eräs potilas lähtiessään kädet nähtyään koki niiden tervehdyttävän.

Teokset laskeutuneet jalustaltaan

Kauhasen julkisia teoksia on eri puolilla Suomea, muun muassa Helsingissä, Espoossa, Kuopiossa, Vaasassa, Hämeenlinnassa, Kajaanissa ja Kuopiossa.

– Olen itse suuntautunut tekemään julkisia teoksia. Julkisilla teoksilla rahoitan niin sanottua vapaata tuotantoa, jotka ovat näyttelyissä esillä.

Kysymyksen tilaustöiden taiteilijan vapautta rajoittavasta merkityksestä Kauhanen kuittaa sanoen ”Minähän olisin nälissäni, jos kärsisin tästä.”

Suomen Taiteilijaseuran julkaiseman tutkimuksen mukaan oululaiset suhtautuvat myönteisimmin julkiseen taiteeseen. Heistä 83 prosenttia, mutta myös pääkaupunkiseudun asukkaista 75 prosenttia haluaa taidetta arkeensa. Pienemmissäkin kaupungeissa kaksi kolmesta suhtautuu myönteisesti.

– Olisihan Espa (puisto Helsingin keskustassa) aika tylsä, jos sieltä poistettaisiin Havis Amanda tai Eino Leino. Julkisia teoksia on tehty kautta aikojen, ja pidän itseäni yhtenä linkkinä kuvanveistohistoriassa.

Hän näkee julkisten teosten kerronnallisen ja muotokielen muuttuneen noin neljäkymmentä vuotta kestäneen uransa aikana.

– Teokset ovat tulleet ihmisten keskelle. Se on merkittävä muutos. Enää ei ole kaksimetrinen jalusta ja sen päällä jokin pökäle. Eihän ihminen sitä välttämättä kohtaa. Tavallaan se on ollut valtaapitävien merkki, että näin meitä tulee kunnioittaa ja näin kohdella eliittiä.

Hänelle itselleen tärkeä teos on Kuopion torilla oleva, ihmisen kokoinen Oksapoika, joka lähtee katukivetyksestä. Läheisiin pylväisiin ja penkkien alle on ripoteltu esineitä, kuten Juhani Ahon virsut ja reikäleipää.

– Se kertoo Oksapojan ja Savon tarinaa näillä pienillä elementeillä. Sitä voisi verrata jopa novelliin. On eletty ja eletään metsässä, on kaskettu maita. Tällaisia piilomerkityksiä avautuu kierrellessä.

– Se on suosittu selfien ottamispaikka, hän lisää.